Onko kukaan pakottanut sinua muokkaamaan kehoasi? Leikannut kyntesi väkisin?

Päivänä, jona lähdin noutamaan passiani viranomaisilta, ymmärsin, ettei Afganistanin naisilla ole enää mahdollisuutta asettaa henkilökohtaisia rajoja.

Naisen, joka istui edessäni, oli määrä ottaa sormenjälkeni. Hän sanoi minulle vihaiseen sävyyn: ”Jos et leikkaa kynsiäsi, emme voi tehdä biometriikkaa.”

He ojensivat minulle kynsileikkurit ja komensivat minua leikkaamaan kynteni.

Olin hämmentynyt. Kuinka kynteni voisivat häiritä sormenjälkien ottamista? Mutta keskustelulle ei ollut sijaa. Tarvitsin passin. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja.

Sillä hetkellä, kun hiljaisuuden rikkoivat vain kynsileikkurin napsahdukset, tuntui kuin osa minusta hajoaisi. En ollut tehnyt mitään rikollista tai väärää. Olin vain nainen. Moraalipoliisin tuomitsevien katseiden alla olin uhrannut pienen palan itsestäni.

Kun kyyneleet virtasivat kasvojani pitkin, pyyhin ne tšador-huntuni reunaan.

Astuin ulos passitoimistosta epätoivoinen tunne rinnassani. Matkalla kotiin muistelin tarinaa, jonka sukulaiseni Maryam oli kertonut minulle muutama päivä sitten.

Maryam kertoi, että hän oli ollut matkalla kaupungista kotiin poikansa kanssa. Talibanin moraalipoliisi pysäytti heidät tarkastuspisteellä. He kysyivät Maryamilta, mihin tämä on matkalla. ”Kotiin”, hän vastasi.

”Näytä meille kyntesi”, he vaativat. ”Ei teidän pitäisi nähdä käsiäni, ette ole mahrameitani (perheeseen kuuluvia miehiä)”, Maryam sanoi.

He alkoivat huutaa Maryamille. He kutsuivat häntä hävyttömäksi. He kyseenalaistivat, kuka häntä ajava miespuolinen taksikuski oli. ”Mikä on suhteesi häneen?”

Huuto ja loukkaukset kiihtyivät, kun he näkivät, että Maryamin kynnet oli lakattu.

”Sinä olet hävytön! Ketä varten lakkasit kyntesi?”

Yhtäkkiä ääni toisesta suunnasta huusi: ”Päästäkää heidät menemään!”

Maryamin taksi päästettiin jatkamaan matkaa.

Kun kerroin miehelleni tarinan passitoimiston tapahtumista, tunsin yhä noiden ihmisten pistävän, armottoman katseen ylläni.

Sanoin hänelle: ”Ne eivät olleet vain kynnet, jotka minulta leikattiin. He veivät palan itsemääräämisoikeuttani ja identiteettiäni.”

Mieheni Ahmad yritti lohduttaa minua ja kertoi minulle tarinan kollegansa tyttärestä. Tytär on paikallinen journalisti, ja Talibanin moraalipoliisi on pahoinpidellyt häntä useita kertoja.

Viimeisen vuoden aikana nainen oli pysäytetty Talibanin tarkistuspisteillä kolmesti. Jokaisella kerralla moraalipoiisit osoittivat hänen päätään aseella ja tarkastivat hänen puhelimensa. He kävivät läpi puhelimen valokuvagallerian. Useimmat kuvista olivat hänen yksityiselämästään, eivät työhön liittyviä, mutta he kävivät ne läpi kuva kuvalta.

Fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta, ruoskinnasta ja katuoikeudenkäynneistä on tullut osa jokapäiväistä elämäämme.

Kuin ihmeen kaupalla he eivät löytäneet Talibanin toimintaan liittyviä kuvia, jotka hän oli tallentanut journalistien yhteistyöryhmään. Jos ne olisi löydetty, se olisi maksanut hänelle kaiken.

Mutta kun he näkivät kuvia, joissa hänellä ei ollut yllään tšadoria, he raivostuivat. ”Nämä ovat syntisiä kuvia. Poista ne heti.”

Tyttöraukka, pelosta jäykkänä, oli poistanut joka ikisen.

He jopa tarkistivat hänen yhteystietonsa ja puheluhistoriansa. Tunnin etsinnän jälkeen he antoivat hänelle puhelimensa takaisin ja päästivät hänet menemään.

Mieheni syleili minua ja sanoi:

”Et ole ainoa.”

Aina kun katselen kynsiäni, muistan tuon hetken. Hetken, jolloin minut pakotettiin antautumaan.

Sen jälkeen, kun Taliban nousi valtaan, meidän afgaaninaisten elämää on rajoitettu valtavasti. Meiltä on kielletty opiskelu, työ, jopa lupa liikkua kaduilla itsenäisesti. Fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta, ruoskinnasta ja katuoikeudenkäynneistä on tullut osa jokapäiväistä elämäämme.

He jopa tarkistavat, onko naisilla sukat jalassa.

Moraalipoliisi kohtelee naisia karusti ja aggressiivisesti. He kyselevät:

”Miksi kasvojasi ei ole peitetty?”

”Mikset vedä hijabiasi eteenpäin?”

”Miksi sinulla ei ole burkhaa ylläsi?”

He jopa tarkistavat, onko naisilla sukat jalassa.

Afganistanin naiset kohtaavat päivittäin nöyryytyksiä ja loukkauksia ulkonäkönsä, pukeutumisensa, identiteettinsä, pelkän naiseutensa takia. Heidän yksityisyyttänsä loukataan avoimesti. He ovat jatkuvassa vaarassa. Heidän äänensä kaikuvat kuuroille korville. Päivä päivältä naisia pyritään häivyttämään hiljaisuuteen, pyyhkimään pois historian sivuilta.

Tekstissä esiintyvien henkilöiden nimiä on muutettu.