Yksi asia räjäyttää tajuntani: kun synnyin vuonna 1970, toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut 25 vuotta, Pariisin rauhansopimuksen solmimisesta vasta 23 vuotta. Sota oli ollut ihan äskettäin.
Pohdin lapsena, miksi sodasta puhuttiin niin paljon. En käsittänyt, miten tuoreita ja vereslihaisia tapahtumat lopulta olivat.
Omat vanhempani olivat syntyneet Karjalasta paenneiden äitiensä syliin. Kaikki isovanhempani olivat menettäneet kotinsa.
Kun lasken nyt 23 vuotta taaksepäin, olen toimittajan hommissa, kuten nytkin – ja kohta alan odottaa esikostani. Ei siitä ole kauan.
Entä miten kauan sodasta pitää puhua, ennen kuin rauhasta voi iloita?
Tämä oli mielessäni takova kysymys kaikki aikuisuuteni vuodet erityisesti Suomen itsenäisyyspäivänä. Mietin, milloin koittaa päivä, jolloin alamme iloita vapaudestamme ja rauhasta ilman, että vaivumme muistelemaan sotaa.
Minua suretti, että muissa maissa itsenäisyyspäivä on ilon juhla, mutta me vain puhuimme yhä talvisodasta. Aloin kyynisesti miettiä, että seuraava sota ehtii jo varmaan syttyä, kun me vielä murehdimme mennyttä.
Tästä ajatuksesta tuli tavallaan totta, kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan.
”Rauhaa ei saavuteta, ellei siitä puhuta.”
Nuo sanat lausui presidenttimme Aleksander Stubb kansallisena veteraanipäivänä huhtikuussa. Päivänä, jona muistetaan paitsi sodissamme taistelleita, myös juhlitaan Lapin sodan loppua.
Kysynkin nyt: kuuletteko te jonkun täällä puhuvan rauhasta?
Minä kuulen puhetta asehankinnoista ja puolustusmenojen kasvattamisesta. Yhä useammin tv-studiossa istuu sotilas tai sotatieteen asiantuntija.
Uskommeko rauhan säilyvän pelkästään puolustusmenoja kasvattamalla?
Samaan aikaan, kun asevarustelu nielee rahaa, hallitus päätti leikata tuet muun muassa rauhanjärjestöiltä. Niiltä, jotka puhuvat rauhasta ja jotka tekevät aktiivista rauhankasvatustyötä.
Presidentin sanojen ja hallituksen tekemän politiikan välillä on ristiriita.
Kysymys kuuluukin: Menikö rauha pois muodista? Uskommeko rauhan säilyvän pelkästään puolustusmenoja kasvattamalla?
Tiedämme, ettei sotaan varustautuminen ehkäise sotaa – vaan voi pikemminkin estää rauhan säilymisen, lietsoa vihan kierrettä.
Kun puolustusmenot nielevät miljardeja, unohdamme puhua rauhan puolustamisen lisäksi sisäisestä turvallisuudesta. Siihen ei tunnu olevan varaa – tai se nähdään toissijaisena. Vaikka eihän se ole: sisäisen vakauden lisäämisen ja vastakkainasettelun lieventämisen tulisi olla aivan yhtä tärkeää kuin ulkoisesta turvallisuudesta huolehtimisen.
Hallitus tekee nyt politiikkaa, joka syventää kuiluja ja kasvattaa kaunoja. Heikompien asemaa heikennetään niin Suomessa kuin maailmallakin.
Miten tämä edistää rauhaa?
Eriarvoisuutta lisäävä politiikka, jos mikä, on turvallisuusuhka kaikkialla maailmassa.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.