Maailma on auki, voin mennä mihin tahansa! Näin ajattelin 16-vuotiaana, kun hain lukiovaihtoon. Tavoitteeni oli päästä mahdollisimman kauas Suomesta, joten päädyin Australiaan. ”Olen maailmankansalainen!” ajattelin.

Maailmankansalainen tarkoittaa tunnetta siitä, että ei ole pelkästään tietyn valtion vaan koko maailman kansalainen. Kuka tahansa voi siis periaatteessa olla maailmankansalainen.

Mutta kenellä on oikeasti mahdollisuus olla kansalaisena koko maailmassa? Kuka voi liikkua ja millä ehdoilla?

Yksinkertaisinta on aloittaa tarkastelemalla passeja.

Suomen passilla voi matkustaa 192 maahan ilman etukäteen hankittua viisumia. Se tekee Suomen passista maailman kolmanneksi vahvimman. Suomalainen pääsee ilman viisumia esimerkiksi Turkkiin, Thaimaahan ja Namibiaan.

Sen sijaan näiden maiden kansalaiset eivät pääse Suomeen tai muihin EU-maihin ilman viisumia. Viisumia varten maiden kansalaisten tulee toimittaa esimerkiksi kolmen kuukauden tiliotteet ja kirje työnantajalta tai koululta.

Tämä voi tuntua aika mitättömältä ongelmalta. Se kuitenkin paljastaa yhden osan siitä, kuinka eriarvoista liikkuminen on.

Tullivirkailijalta tervetuloa-toivotuksen saavat helpoimmin Euroopan, osa Amerikkojen ja pieni osa Aasian maiden kansalaisista. Sen sijaan Afrikan maista top 50 -passeihin yltää vain Etelä Afrikka. Ei tarvitse kovin kauaa arvailla, miksi juuri se sijoittuu maista parhaiten.

Henley Global 2024 -liikkuvuusraportin tehnyt professori Mehari Taddele Maru kommentoi Afrikan maiden heikkoja passeja Euroopassa:

”On erittäin todennäköistä, että kansallisen identiteettipolitiikan muovaamalla eurooppalaisella maahanmuuttopolitiikalla on merkittävämpi rooli näissä syrjivissä rajoituksissa kuin virallisesti tunnustetaan.”

Toinen puoli liikkumisen eriarvoisuudesta liittyy rahaan, tai tarkemmin valtioiden taloudelliseen
hierarkiaan.

Kun menee suomalaiselle rakennustyömaalle, voi nähdä työntekijöitä Suomen lisäksi esimerkiksi Virosta, Ukrainasta ja Puolasta. Ja kun menee puolalaiselle rakennustyömaalle, työntekijöitä on esimerkiksi Nepalista, Bangladeshista ja Pakistanista. Miksi näin on?

Hyvältä kuulostava diili kätkee taakseen mahdollisuuden riistoon.

Koska kun puolalainen rakennustyöntekijä tulee Suomeen, hän saa parempaa palkkaa. Ja kun nepalilainen työntekijä menee Puolaan, hänen palkkionsa puolestaan paranee. Ensi kuulemalta voi kuulostaa siltä, että kaikki voittavat.

”Tarvitsemme työntekijöitä ulkomailta”, kuulee poliitikkojen ja työnantajien suusta. Tällä usein tarkoitetaan kuitenkin, että ”tarvitsemme työntekijöitä ulkomailta tietyille aloille”.

Nämä alat ovat niitä, joilla on pulaa työvoimasta. Tammikuussa Työvoimabarometri näytti, että Suomessa oli eniten pulaa sairaanhoitajista, lähihoitajista, yleislääkäreistä ja lastentarhanopettajista.

Työvoimapulaa aiheuttaa suurimmalla osasta näistä aloista se, että ne ovat alipalkattuja eivätkä työolot ole kehuttavia.

Otetaan esimerkiksi lähihoitajat. Viime vuoden lopulla julkaistun Euroopan julkisten palvelualojen federaation (EPSU) selvityksen mukaan Euroopassa, myös Suomessa, hoitohenkilöstö tekee huomattavasti ylitöitä ja kokee suurta kuormitusta.

Lisäksi inflaatio on heikentänyt palkkojen ostovoimaa, kertoo selvityksessä mukana ollut Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer tiedotteessaan.

Varmasti moni sanoo ”tarvitsemme lisää työntekijöitä ulkomailta” ihan vilpittömästi, kaikkien parasta ajatellen. Saahan Suomi tarvitsemaansa työvoimaa ja työtä hakenut työpaikan. Palkkakin voi olla työntekijän kotimaata suurempi.

Hyvältä kuulostava diili kätkee taakseen kuitenkin mahdollisuuden riistoon. Hoitaja toisesta maasta ei välttämättä tiedä, millaista palkkaa tai työoloja odottaa.

Jos hoitaja kuitenkin Suomessa hetken työskenneltyään tajuaa, ettei työ vastannutkaan odotuksia, ja päättää vaikkapa lähteä maasta, voidaan hänen tilalleen hankkia uusi työntekijä. Niin kuin voidaan hankkia rakennustyömaallekin.

Ja kierre jatkuu. Voittaako työntekijä – oli hän sitten Suomesta tai muualta – jos alojen puutteita ei korjata?

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1948 kirjoitetaan oikeudesta liikkumiseen näin:

”Jokaisella on oikeus lähteä maasta, myös omasta maastaan, ja palata maahansa.”

Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu: liikkumisessa vallitsee hierarkia.

Liikkumisen hierarkiassa Suomi on yksi huipuista. Me voimme liikkua mihin suuntaan tahansa. Me voimme mennä Thaimaan rannoille lekottelemaan tai Turkkiin it-firmaan töihin. Liikkua kyllä voi niin Thaimaan, Turkin kuin Namibiankin kansalainen, kunhan se tapahtuu tietyillä ehdoilla. Usein meidän ehdoillamme.

Liikkumisen hierarkia on ristiriidassa sen kanssa, mitä suurin osa ainakin sanoo uskovansa.

Kaikkien suomalaisten ei tietenkään ole yhtä helppoa lähteä maailmalle. Esimerkiksi varallisuus, huollettavien määrä sekä se, onko ihminen vammaton vai ei, vaikuttavat. Lähtöä eivät kuitenkaan estä kansainväliset rakenteet. Onhan meillä maailman kolmanneksi paras passi!

Kaikkien rajojen ei tarvitse olla auki kaikille ihmisille, turvallisuus pitää toki ottaa huomioon. Mutta kun katsotaan laajemmin sitä, minne ihmiset voivat liikkua ja millä ehdoilla, käytännöt eivät perustu ihmisten hyvyyteen tai pahuuteen, turvallisuuteen tai vaarallisuuteen, osaamiseen tai osaamattomuuteen – vaan valtioiden väliseen historian muovaamaan taloudelliseen ja poliittiseen hierarkiaan. Talousjärjestelmämme ylläpitää rakennetta, sillä halpa työvoima mahdollistaa yhä suuremmat voitot.

Liikkumisen hierarkia on ristiriidassa sen kanssa, mitä suurin osa ainakin sanoo uskovansa: että ihmiset ovat samanarvoisia, ovatpa he syntyneet sitten Suomeen tai Namibiaan.

Järjestelmä ei kuitenkaan ole luonnonlaki. Maailmankansalaisuuden ei tarvitse olla varattu vain harvoille.