Syyrian kolmanneksi suurimman kaupungin, Homsin, esikaupungissa on hiljaista. Yksinäinen pyöräilijä ajaa kivimurskan reunustamaa tietä. Sitten katu hiljenee jälleen.
Olin täällä sisällissodan aikana vuonna 2012, ja jo silloin hirvittävä tuho sai minut miettimään, voiko tällaiseen rauniokaupunkiin kukaan koskaan palata.
Etsimme tulkkien kanssa elonmerkkejä autiolla kadulla ja törmäämme Abdullah Al Munam al-Rifai -nimiseen mieheen. Hän sanoo palanneensa kotitaloonsa kaksi viikkoa aikaisemmin.
”Olin valtion palveluksessa enkä voinut sodan vuoksi lähteä ulkomaille. Homsin taisteluja jouduin kuitenkin pakenemaan muualle Syyriaan, koska täällä ei voinut enää asua. Jokin aika sitten vuokranantajamme halusi asuntonsa itselleen ja me päätimme palata tänne.”
Seuraamme häntä pahasti murskaantuneen kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Oven edessä oleva kenkäparien määrä kertoo yhden ison perhekunnan sulloutumisesta pieneen asuntoon.
”Meitä asuu tässä tilassa kaikkiaan yhdeksän henkeä. Tämä on ollut minun vanhempieni asunto, mutta olemme nyt kaikki täällä, koska toisessa kerroksessa oleva entinen asuntoni ja myös veljeni asunto ovat tuhoutuneet”, Abdullah esittelee paikkaa mukanaan pojat Muhammad,15, Anas, 12, ja Abdul, 8.
”Lapsenlapseni tulivat tänne Turkista, missä Syyrian pakolaisilla ei enää ollut niin hyvät olot”, hän jatkaa.
Al-Rifai kehottaa meitä liikkumaan varovasti hajalle pommitetun asunnon seinättömässä ja osittain lattiattomassa tilassa. Kattorakenteista roikkuu betoninkappaleita. Tämä ei ole turvallinen paikka lapsille eikä aikuisille.
Miten ihmeessä ihmiset jaksavat aloittaa uuden elämän tällaisissa paikoissa, joita Syyria on täynnä?
”Olemme pystyneet ostamaan muovia joidenkin ikkunaluukkujen peitoksi. Sähköön meillä ei ole varaa,” al-Rifai sanoo.
Lämpömittari näyttääkin matkani aikana joinakin öinä pakkaslukemia.
Al-Rifai uskoo, että asunto on vielä korjattavissa, toisin kuin hänen omansa tai veljensä asunto. Tällä hetkellä perhekunnalla ei ole siihen varaa. Vaikka työttömällä Al-Rifailla olisi valtion virka, se ei tähän hätään auttaisi: Syyrian valtionkassa on ollut lähes tyhjä joulukuun vallankumouksesta lähtien, eivätkä valtion työntekijät ole saaneet ajoissa palkkojaan.
Valtion palveluksessa oleville maksettiin sitä paitsi aikaisemminkin vain 30–40 euron kuukausipalkkaa, ja yksityiselläkin puolella palkat olivat alle 200 euroa kuussa.
Yksi Syyrian sodan järkyttävimmistä kuvista tuli maailman tietoisuuteen vuonna 2015. YK:n alaisen, palestiinalaisia auttavan UNRWA-järjestön välittämä kuva on Damaskoksen eteläpuolella olevasta Jarmukin palestiinalaisleiristä, jota Syyrian diktaattori Bashar al-Assadin armeija piiritti. Siinä nälkiintynyt, silmänkantamattomiin ulottuva ihmisjoukko jonottaa raunioiden keskellä ruoka-avustuksia.
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin Jarmuk, jonne niin monet Palestiinasta vuonna 1948 ajetut pakolaiset päätyivät Jordanian kautta, on yhä lohduton paikka, rauniomaisema ilman ihmisiä. Tuhon määrä on mykistyttävä.
Mykistyttävää on myös syyrialaisten resilienssi.
”Jostain on aloitettava, yritämme saada paikkoja kuntoon pikkuhiljaa”, sanoo aution pääkadun varren ainoan rakennusporukan insinööri Yassin Halwa.
Maallikon silmissä Halwan osoittamien asuntojen korjaaminen näyttää utopistiselta, mutta mies itse sanoo, ettei mikään ole mahdotonta.
Monet ihmiset ovat valmiita palaamaan tänne heti, kun saamme vettä, sähköä ja polttoainetta.
Sitten hän näyttää meille, kuinka murskatut asunnot saadaan kelvollisiksi, kunhan niiden alle kaivetaan kuopat uusia peruspilareita myöten.
”Jumalan voimalla me rakennamme Jarmukia uudelleen”, hän sanoo ja tarjoaa vieraille teetä.
Sanonta ”inshallah”, jos Jumala suo, toistuukin jokaisessa haastattelussa, jonka täällä teen uutta tulevaisuutta rakentavien syyrialaisten keskuudessa.
Parin korttelin päässä törmäämme muihin elonmerkkeihin. Paikalle on saapunut työkaluineen työryhmä, joka yrittää avata vuosikymmenen tukossa ollutta viemäriä.
”Viemäröinti ja puhtaan veden jakelu eivät toimi, eikä meillä ole varaa sähköön”, sanoo viemärimiesten touhua katsomaan pysähtynyt, kananmunia ammatikseen myyvä Abdul Latif Shahin.
Hän ja hänen ystävänsä Haisam Shab kertovat palanneensa Jarmukiin muutama kuukausi sitten.
”Kyllä monet ihmiset ovat valmiita palaamaan tänne heti, kun saamme vettä, sähköä ja polttoainetta, jos heillä on varaa siihen”, Shahin arvioi.
Shahin viittaa vastapäisen rauniotalon kunnostuksen alla olevaan asuntoon, jonka katolla on aurinkopaneeli. Sellaiseen vain harvoilla on täällä varaa.
Paluumuuttajia odottavat täällä yleensä kodit, joiden ovet ja ikkunat ovat särkyneet, ja usein ovat myös ryöstäjät vieneet kaiken mahdollisen kierrätykseen kelpaavan metalleista koriste- ja lattialaattoihin.
Rahan ja materian puutteen vastapainoksi Shahin muistuttaa vierasta positiivisista asioista.
”Edellisen hallinnon aikana emme uskaltaneet sanoa miltä meistä tuntuu. Nyt voimme puhua vapaasti kaikesta. Meillä on toivoa!” hän huudahtaa.
”Ilman toivoa ei voi elää”, sanoo Damaskoksen toisella laidalla, myös pahoin tuhoutuneessa Darayan esikaupungissa rauniokorttelin keskelle ompelimon avannut rouva Amira Hamsho.
Ompelimon nimi on ”Damaskoksen morsian”. Mallinuket katsovat sen ikkunoista kadulle, jolla kerran oli elämää.
”Damaskoksen keskustassa liikkeen pitäminen olisi minulle aivan liian kallista. Täällä vuokra on edullisempi ja töitäkin riittää”, juhlamekkoja yli 50 vuotta ommellut rouva sanoo.
Ennen vuonna 2011 alkanutta sotaa Darayassa asui 300 000 asukasta. Vuonna 2016 aseellisen vastarinnan murennettua Daraya oli lähestulkoon autio. Viime joulukuun vallankumoukseen mennessä asukasmäärä oli noussut yli sataantuhanteen, ja nyt paluumuuttajia on kolmen kuukauden aikana ollut 15 000 henkeä.
”Monet palaajista lähtevät kuitenkin takaisin, koska täällä ei voi elää ilman työtä ja kunnollista asuntoa”, paikallinen mies kertoo meille.
Ahdinkoa kuvaa sekin, että paikallinen lammaslauman omistaja on tuonut lampaansa ja hevosensa ruokailemaan jätelavalle.
Muutaman korttelin päässä tapaamme ulkosalla istuvan perheen, joka on juuri palannut evakosta.
”Kotimme olivat melko lailla maan tasalla, kun palasimme tänne. Nyt olemme hieman korjailleet ja rakentaneet, mutta kaikki on niin kallista. Asumme vielä vuokralla, ja sekin on todella kallista”, perhekunnan naishenkilö sanoo.
”Kaksitoista vuotta sitten Assadin armeija vangitsi mieheni ja hänen isänsä, eikä heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään”, rouva kertoo murheellisena.
Syyrialaisista 90 prosenttia on sodan seurauksena vajonnut alle köyhyysrajan, ja se näkyy kaikkialla. Kolmannes asunnoista on kokonaan tai osittain tuhoutunut sodan aikana.
Meillä ei ole töitä eikä kotia, ei edes paikkaa missä istua.
Raunioiden keskellä Ziad Shik Rajeb sahaa suurta juurakkoa säpäleiksi ja kertoo meille, että hän myy pilkottuja säpäleitä edelleen sytykkeiksi ja polttopuiksi.
Tänä talvena olennainen osa Syyrian katukuvaa ovat nuotiot, joilla ihmiset lämmittelevät käsiään ja keittävät juomaa ja ruokaa.
Darayan kuumaisemassa puolitoistavuotiasta sairastunutta Husseinia kantava Rasha Idris kertoo palanneensa kotikortteliin Libanonista, minne perhe pakeni sodan pommituksia.
”Mieheni perhe huolehtii nyt meistä”, hän sanoo ja jatkaa kulkuaan lääkärille ystävänsä Zadia el-Asabin kanssa.
”Olimme evakossa 13 vuotta. Nyt kun palasimme, meillä ei ole töitä eikä kotia, ei edes paikkaa missä istua”, Homsin raunioiden keskellä kävelevä Fadi Bohlak sanoo heijastaen niin monen palaajan tunteita.
Syyrian kaupunkien kaduilla ihmiset kaupittelevat nyt lähes kaikkea mahdollista. He hankkivat Libanonista salakuljetettua bensaa tai ostavat leipomoista tukun leipiä ja myyvät niitä eteenpäin.
Traagisinta on lasten kasvava määrä katukaupustelijoina ja työpaikoilla eri puolilla maata.
Idlibissä tapaan kalakauppiaan apulaisena työskentelevän 13-vuotiaan Abdullah Wahabin. Hän kertoo hankkivansa perheelleen puolitoista euroa yhdeksän tunnin päivätyöstä ja suunnittelee ryhtyvänsä isona kalakauppiaaksi.
Muutaman kilometrin päässä aukeaa pelto, jolla myydään polttopuita. Pikkupoikia työssä täälläkin.
Paikalla oleva työnjohtaja Abu Diab valittaa surkeata tilannetta ja huomauttaa, että Assadin armeija hakkasi polttopuiksi alueen oliivipuuviljelmiä.
”Nyt istutetut oliivipuut kantavat hedelmää vasta 8–10 vuoden kuluttua”, hän murehtii mutta on samalla tyytyväinen maan uudesta suunnasta.
Eri puolilla Syyriaa liikkuessamme ihmiset varoittavat meitä kävelemästä raunioilla tai aukeilla paikoilla.
Joulukuun jälkeen jo yli 200 ihmistä, kolmannes lapsia, on kuollut maastoon jääneiden miinojen ja muiden räjähteiden uhreina.
Syyrian ”Valkoiset kypärät” -järjestön edustajan mukaan maassa ei ole yhtään täysin turvallista aluetta ja kestää vuosikymmeniä ennen kuin kaikki räjähteet on raivattu.
Tämä on rikas maa.
Pelkoa ovat aiheuttaneet myös maaliskuun alun uutiset maan itärannikolta, missä syrjäytetyn Assadin hallinnon tukijat aloittivat vastarinnan väliaikaisen hallinnon joukkoja kohtaan. Se puolestaan johti kostoiskuihin, joissa Assadia tukevia alaviitteja surmattiin julmasti jihadistimielisten ryhmien toimesta. Syyrian väliaikainen presidentti Ahmad al-Sharaa lupasi rangaista kurittomia asemiehiä, mutta väkivalta sai monet alaviitit ja kristityt pakenemaan rajan ylitse Libanoniin.
Monet syyrialaiset pelkäävätkin, että islamistit luovat ääriuskonnollisen hallinnon, joka heikentää monen etnisen vähemmistön ja naisten oikeuksia.
”Olen todella huolissani siitä, kuinka inklusiivinen uusi hallinto tulee olemaan kaikkien kauniiden puheiden jälkeen”, Saksasta Homsiin palannut Mahmoud Hasan aprikoi pahasti vahingoittuneeseen kortteliin hiljan avatussa kahvilassa.
Idlibin alueella näemme toki myös toki valopilkkuja.
Yrittäjä Adnan Tafash on palannut Millisin kylään ja asentanut pellolle valtavan aurinkopaneelikentän. Hän kertoo olleensa pakolaisena Libanonissa ja menestyneensä niin hyvin, että hän saattoi investoida aurinkopaneeleihin peräti 250 000 euroa.
Nyt muun muassa läheinen kiviveistämö pyörii paljolti aurinkoenergialla.
Muutaman kilometrin päässä aukeaa laaja salaattipelto, jolla työskentelee toistakymmentä henkilöä.
”Tämä on rikas maa”, toteaa maanomistaja Ali Al-Mohammad, joka uskoo vahvasti Syyrian tulevaisuuteen.
Mieltä ylentävää on käydä myös parissa peruskoulussa Aleppossa, varsinkin kun ne ovat Suomen ulkoministeriön ja Kirkon ulkomaanavun tukemia.
Vain noin puolet kouluikäisistä lapsista käy maassa koulua. Se tarkoittaa, että noin seitsemän miljoonaa lasta tarvitsee kiireellistä tukea opetuksessa.
Syyria tarvitseekin ehjiä koulurakennuksia, enemmän opettajia sekä toimenpiteitä kodeissa lasten saamiseksi työpaikoilta koulun penkille. Ongelmallista on myös vuosia ulkomailla koulua käyneiden pakolaislasten sopeuttaminen syyrialaiseen koululaitokseen.
Oppimisen halu on täälläkin valtava. Tekemämme pikaisen gallupin perusteella 90 prosenttia lapsista haluaa isona lääkäreiksi.
Syyrian pakolaiskriisi
14 vuotta kestänyt Syyrian sota aiheutti yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Yli kuusi miljoonaa syyrialaista pakeni ulkomaille, ja maan sisäisten pakolaisten määrä ylti peräti seitsemään miljoonaan. Sota vaati yli 600 000 uhria, joista yli puolet siviilejä.
Sen jälkeen, kun diktaattori Bashar al-Assad joulukuussa 2024 syrjäytettiin, noin 300 000 syyrialaista on palannut maahan, suurin osa heistä Libanonista, Turkista ja Jordaniasta. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 27 prosenttia pakolaisista aikoo palata Syyriaan vuoden sisällä.
YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan Syyrian sota on tehnyt tyhjäksi 40 vuoden taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen. Maan infrastruktuuri ja terveydenhuolto ovat rikki.
Joka neljäs syyrialainen on ilman työtä, eikä maan bruttokansantuote nouse ennusteiden mukaan sotaa edeltäneelle tasolle ennen vuotta 2080. 16 miljoonaa ihmistä tarvitsee humanitaarista apua.
Uutena ongelmana on monen humanitaarisen järjestön vetäytyminen Syyriasta viime vuoden lopulla ja se, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinto on jäädyttänyt kehitysapuvirasto USAIDin ohjelmat. Suurimpia kehityksen esteitä ovat kuitenkin EU:n ja Yhdysvaltain sanktiot, joita tosin hiljalleen puretaan.