Ehkä sinäkin olet kuullut bhutanilaisten onnellisuudesta – siis bruttokansanonnellisuudesta? Se lienee ainoa asia, joka Bhutanin kuningaskunnasta yleisemmin tiedetään. Maa kun esiintyy hyvin harvoin suomalaisessa mediassa.
Bruttokansanonnellisuus eli GNH (Gross National Happiness) on maan aiemman kuninkaan, vuoteen 2006 asti vallassa olleen Jigme Singye Wangechukin, lanseeraama käsite. Sen ajatuksena on, että yhteiskunnan kehitystä tulisi arvioida tarkastelemalla muun muassa ihmisten henkistä hyvinvointia, tasa-arvoisuutta ja ympäristönsuojelua.
Bhutan on saanut rankingissa hyvät pisteet.
Tähän aiheeseen on työpari Dorottya Zurbó ja Arun Bhattarai tarttunut tuoreessa elokuvassaan Onnen asiamies (Agent of Happiness, 2024).
Elokuva seuraa Amber-nimistä miestä, joka elää kaksin vanhan äitinsä kanssa. Iäkästä äitiään hoitava vanhapoika saa työn, jossa tehtävänä on juurikin kansalaisten onnellisuuden mittaaminen. Käytännössä työ on ovelta ovelle tapahtuvaa kyselytukimusta niin kylissä kuin kaupungeissakin: Kuinka monta lehmää sinulla on? Entä kanoja? Mitä pelkäät? Oletko onnellinen?
Kuvattavien ihmisten elämän verkkainen rytmi tarttuu katsojaan ja saa miettimään oman elämän hektisyyttä – ja kyseenalaistamaan sitä.
Dzonghankielinen dokumentti liikkuu uljaissa vuoristomaisemissa ja pääosin maaseutumaisissa miljöissä. Kuvattavien ihmisten elämän verkkainen rytmi tarttuu katsojaan ja saa miettimään oman elämän hektisyyttä – ja kyseenalaistamaan sitä. Elokuvan sävy on paikoin hilpeä, paikoin melankolinen ja hellyttävä. Erityisen koskettava on se tapa, jolla Amber pitää huolta äidistään maassa, jossa vanhustenhuolto on pääasiassa omaisten vastuulla: kampaa äidin tukkaa, pesee äidin, vie ruokaa vuoteeseen, yrittää aktivoida vanhusta.
Bhutanin onnellisuustutkimus nähdään valtion harjoittamana propagandana, joka häivyttää maan ihmisoikeusrikkomuksia. Amberin kohtalo on tästä esimerkki: maan nepalilaisen vähemmistöön kuuluvana hänellä ei ole virallista kansalaisuutta. Tästä syytä hänen on vaikea löytää itselleen vaimoa.
Syytökset propagandasta ja arviot bhutanilaisten onnellisuudesta jäävät katsojan oman pohdinnan varaan. Pääsääntöisesti elämänsä tyytyväiset bhutanilaiset tuntuvat löytäneen balanssin omien odotustensa ja todellisuuden välillä. Erityisesti maaseudun ihmisillä elämää suojaavat selvät rajat. On riittävästi kaikkea mutta ei mitään liikaa.
Voi olla, ettei kokonaisonnellisuus korreloikaan enää taloudellisen menestyksen kanssa.
Kyselytutkimukseen vastaajilla on elämässään kuitenkin myös niitä huolia, jotka eivät poikkea oman yhteiskuntamme varjopuolista: yhden äiti on alkoholisti, toinen ei löydä puolisoa eikä siksi saa elämäänsä kaipaamaansa perhettä.
Nähtäväksi jää, miten Bhutanin bruttokansanonnellisuudelle käy tulevina vuosina. Maan pääministeri Tshering Tobgayn suunnitelmissa on tehdä Bhutanista korkean tulotason maa vuoteen 2034 mennessä. Voi olla, ettei kokonaisonnellisuus korreloikaan enää taloudellisen menestyksen kanssa.
Entäpä tiesitkö jotain brasilialaisten suhteesta kuumailmapalloihin? En minäkään!
Juuri siksi tarvitsemme dokumenttielokuvia ja niihin keskittyviä festivaaleja.
Tanskalaisen Sissel Morell Dargiksen ohjaama ja kuvaama elokuva Balomanía (2024) kertoo brasilialaisista nuorista miehistä koostuvan joukon intohimosta kuumailmapalloihin – niiden rakentamiseen, lähettämiseen ja kiinniottamiseen.
“Me saamme adrenaliinimme kuumailmapalloista. Jos emme valmistaisi palloja, räjäyttelisimme pankkiautomaatteja.”
Nuorten joukossa on varttuneempaakin väkeä, vuosikymmeniä tästä harrastuksesta elämänsisältöä ammentaneita miehiä. Naisilta näihin piireihin on perinteisesti ollut pääsy kielletty.
Tanskalainen Morell Dargis kuitenkin onnistuu soluttautumaan baloeirojen sisäpiiriin ja pääsee kuvaamaan tämän ainutkertaisen elokuvan.
Enemmän kuin harmittomalta harrastukselta touhu vaikuttaa intohimolta, jossa on pakkomielteisiä piirteitä. Tätä nykyä harrastus on sen vaarallisuuden vuoksi rikos, josta voi saada enimmillään 1–3 vuotta vankeutta. Vaaraa ilmapallot aiheuttavat ainakin lentoliikenteelle, ja niiden polttimot voivat sytyttää esimerkiksi metsäpaloja.
Baloeirot kuitenkin ihmettelevät, miksi poliisi käyttää heidän jahtaamiseensa niin paljon resursseja. Järjestäytyneessä rikollisuudessa ja huumesodassa kuolee Brasiliassa tuhansia ihmisiä joka vuosi.
“Me saamme adrenaliinimme kuumailmapalloista. Jos emme valmistaisi palloja, räjäyttelisimme pankkiautomaatteja”, yksi miehistä sanoo.
Adrenaliinia tuottaa toki sekin, että koko touhu on sen rangaistavuuden vuoksi pidettävä salassa. Maan alla harrastukselleen omistautuvat baloeirot hämäävät poliisia saadakseen vuosien työnsä tuloksen nousemaan taivaalle.
Niin kauan kuin pallo on ilmassa, se kuuluu kaikille.
Kaikki latautuu tuohon hetkeen. Jos rakennusvaiheessa on tapahtunut yksikin virhe, kuumailmapallon lähetys epäonnistuu ja vuosien työ menee hukkaan. Jos lähetys onnistuu, kokemus on silmin nähden ekstaattinen – myös dokumentin katsojalle. Huuma ja jännitys tarttuvat.
Dokumentissa itsekin baloeiro-tartunnan saanut Morell Dargis seuraa intohimoisia baloeiroja, joista jokainen haluaa valmistaa näyttävimmän kuumailmapallon. Onnistuminen vaatii valtavasti vaivannäköä.
“Kaikki etsivät samaa valoa taivaalla: yhteyden kokemusta. Niin kauan kuin pallo on ilmassa, se kuuluu kaikille”, Morell Dargis sanoo elokuvassaan.
Lisätietoja: https://docpointfestival.fi/