Globalisoituva talous kiristää otettaan teollisuusmaista, ja samanaikaisesti ne vähentävät köyhille maille suunnattua apuaan.
The Reality of Aid – vuosittain ilmestyvä Eurostepin ja International Council of Volunteers Agencies ICVA:n varjoraportti maailman kehityksestä – kertoo tämän vuoden numerossaan, että OECD-maiden kokonaisapu laski vuoden 1996 55,4 miljardista 47,6 miljardiin dollariin vuonna 1997.
Raportissa todetaan, että 3,2 miljardilla ihmisellä on nyt alle kaksi dollaria päivässä elämiseen. Tästä huolimatta rikkaat valtiot eivät halua sijoittaa edes 30 senttiä 100 dollarista maailman köyhyyden voittamiseksi vaan vieläpä vähensivät apuaan vuodessa yli 14 %.
G 7 -maiden, OECD:n ja suurten kansainvälisten rahalaitosten raportit ja arviot maalailevat ruusuisempia, tosin jämähtäneitä visioita ilman uusia vaihtoehtoja. The Reality of Aid katsoo kuitenkin hallitusten virallisten asenteiden julkisivun taakse ja osoittaa, että köyhyyden hävittämisen mahdollisuus ei ole utopiaa ja kehitysavun lisääminen olisi mahdollista – ja jopa helposti toteutettavissa.
Poliittista tahtoa puuttuu
Enemmänkin voitaisiin tehdä, jos poliittista tahtoa riittäisi. Kun Etelä-Korealle koottiin viime joulukuussa viikon aikana 57 miljoonaa dollaria, lahjoittajamailla ei tuolloin ollut minkäänlaisia ongelmia poliittisen tahdonvoimansa lujittamisessa.
Käyttäytymismalli on tuttu ja sitä The Reality of Aid -projekti on seurannut viidessä aikaisemmassa vuosiraportissaan. Kaiken kaikkiaan projektin avulla on kartoitettu, että kehitysavun pieneneminen ja sen jälkiseuraukset johtuvat harjoitetusta kansainvälisestä politiikasta, joka ohjaa velan saantia, kauppaehtoja ja lisääntyvää maailmanlaajuista eriarvoisuutta. Siten OECD-maiden juhlalliset lupaukset sitotumisesta ja sen mukaisesta politiikasta jäävät abstraktioiksi, jotka sivuuttavat konkreettiset ohjelmat ja todellisen muutoksen.
OECD-maista on tullut liian taitavia pelaajia: ne ovat oppineet siirtämään maalitolppia kesken pelin. Niinpä sitten kovin helposti ylistetään esimerkiksi Suomen valtion kokonaiskehitysavun vähäisiä korotuksia. Samalla unohtuu se, että kehitysavun määrä on puolet siitä, mitä se oli kuusi vuotta sitten, ja ettei se kenties koskaan ylitä YK:n suosittamaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta – mikäli koskaan edes yltää tuohon saavuttamattomaan lukuun.
Raportti ehdottaa monia köyhyyden poistamiseen tähtääviä toimenpiteitä, joiden avulla maiden kehitysyhteistyö voitaisiin siirtää nykyiseltä hämärältä pelikentältä selkeämmälle areenalle. Toimenpide-ehdotusten lisäksi raportin kriittiset arviot yksittäisten maiden saavutuksista ja analyysit eteläisten maiden näkökulmista, sukupuolten eriarvoisuudesta ja kehitysavun yleisestä kannatuksesta luotaavat niitä vaihtoehtoisia teitä, joita eri valtioiden ja OECD-klubin pitäisi suunnitelmissaan pitää esillä. Niiden käsittely toki johtaa takaisin kysymykseen poliittisesta halukkuudesta.
Tämän vuoden raportissa keskitytään erityisesti peruskoulutukseen eri maista esitettyjen perustietojen ohella. Tarkoituksena on, että tulevissa vuosiraporteissa korostetaan jotakin kehitysyhteistyön tärkeää erityisteemaa. Kirjan rakenne tuntuu toimivan hyvin: jokainen eri maasta kertova kappale antaa yleiskuvan peruskoulutuksesta kansallisella tasolla, tosin maita esittelevät kappaleet eivät muodosta yhtä kokonaisuutta. Sukupuolista tasa-arvoa koskevat tutkimustulokset esitellään erillisenä karttamaisena osana kirjan lopussa. Käyttökelpoisempaa olisi, jos ne olisi liitetty maakohtaisiin kappaleisiin.
Tästä puutteesta huolimatta The Reality of Aid on yksi harvoja hakemistovaihtoehtoja suuressa määrin steriilille ja viralliselle kehitystiedolle. Varojen puute ja organisatorinen epävarmuus kuitenkin uhkaavat projektia ja The Reality of Aidin tulevaisuus on vielä arvoitus.
MARK WALLER
Kepan toiminnanjohtaja Folke Sundman ja toimittaja Mark Waller ovat yhdessä kirjoittaneet Suomea koskevan kappaleen vuoden 1998/1999 Reality of Aid -raporttiin.