Viime viikolla sovin alustavasti sisareni myymisestä itäsambialaiselle viljelijälle viidestä lehmästä ja yhdestä kylmästä oluesta. Sain käsimaksuna oluen, mutta jäin kiitollisuudenvelkaan Manda-nimiselle miehelle, sillä en voinut toimittaa sisartani heti paikalla.
Kun makaan kolmatta unetonta yötä Lusakan-kodissani, mielessäni pyörivät Kumppanin toimituksen esittämät kysymykset. Onko lahjojen antaminen ja vastaanottaminen kulttuurisidonnaista? Siunataanko kulttuurirelativismilla läpimätä järjestelmä? Kysyjä kai tarkoittaa molemmilla kohdilla, että tyydymmekö liian helposti selitykseen ”se nyt on tätä kulttuuria”.
Lahjat ja vaihto ovat toki osa taloudellista järjestelmää Sambiassa, mutteivät lahjojen antamisen mekanismit kaukana ole meidän apu-ajattelustammekaan, ja oikeastaan koko kehitysapu on kulttuurisidonnainen lahja.
Lahjat ovat osa sosiaalista ja taloudellista todellisuutta kaikkialla: lahjoja pitää antaa eikä niistä sovi kieltäytyä. Lahjan antaja saa arvostusta anteliaisuudestaan ja uhrauksistaan, sekä kutkuttavaa ylemmyydentunnetta vastaanottajaa kohtaan. Vastaanottaja antaa myöhemmin vastalahjan ja saa kunniansa takaisin.
Jos rikas ei anna omastaan, tulee oikeutetun vihan jumala Nemesis lopulta kostamaan ahneuden ja itsekkyyden, muistuttaa muinainen kreikkalainen taru. Vastaavat moraaliset uskomukset ovat saaneet monet maailmanuskonnot kehittämään oppeja almuista.
Näin myös kehitysavussa: kun annamme rahalahjoja etelän maille, tunnemme olevamme yleviä hyväntekijöitä. Kuten ihmiset uhrimenoissa, myös valtiomme rehentelevät uhrauksillaan ja nostavat häntäänsä, jos saavat nostettua avun määrää tai rehentelevät vaikka eivät oikeasti mitään nostaisikaan.
Kun nykyään olemme siirtyneet pohjoismaiden pienestä anteliaasta suvusta isompaan ja nuivempaan EU-klaaniin, ei lahjankaan tarvitse yltää muiden pohjoismaiden tasolle. Riittää kun ei tarvitse hävetä isojen poikien seurassa. Niinpä kehitysavun nostamiselle 0,7 prosenttiin ei ole niin suuria paineita.
Lahjan pitäisi kuitenkin olla henkilökohtainen, jotta se tuntuisi oikealta. Niinpä apumme luonnetta perinteisenä lahjana ei aina nähdä selvästi. Henkilökohtaisilla kummilapsilla ja henkilöhaastatteluilla avun vastaanottajista yritetään tuoda kasvoja muuten niin steriilille apubisnekselle.
Entä vastaanottajat? Sambian ei meidän aikanamme ole mahdollista antaa rahalahjoja Suomelle, joten suhteemme Sambian kanssa näyttää olevan väistämättä alisteinen. Toinen antaa, toinen ottaa kiltisti vastaan, vaikka kaikkia lahjoja ei edes tarvittaisi.
Kuitenkaan rahavirrat eivät oikeasti kulje pohjoisesta etelään, tai Suomesta kehitysmaille. Kehitysmaiden kanssa käytävän kaupan rahallinen ylijäämä ylittää kehitysavun määrän moninkertaisesti. Myös aimo lohko kehitysavun uhrilahjasta joko palaa Suomeen tai ei koskaan maasta poistukaan.
Olemmeko siis tekopyhässä tilanteessa missä rahaa valuu Suomeen, mutta silti nautimme lahjoitusten tuomaa arvostusta ja ylemmyyttä? Olemmeko unohtaneet Nemesiksen ja takertuneet kasvottomaan verkkoon, missä emme näe sitä ylevää ystävää, joka meille lahjoja antaa?
Kuumassa Lusakan yössä näyttää siltä, että apumme on kulttuurisidonnaista, ja noudattaa lahjojen antamisen ja vastaanottamisen periaatteita, jotka ovat tuttuja melkein joka kulttuurista. Meidän kulttuurimme täytyisi ymmärtää lahjoja paremmin, jotta oppisimme näkemään kehitysavun oikeansuuntaisena mutta riittämättömänä vastalahjana kaikesta siitä mitä meitä arvokkaammat uhraajat antavat.
Kiitollisuudenvelkani Lundazin herra Mandalle ei koskaan lopu, sillä sisareeni minulla ei ole määräysvaltaa, enkä voi koskaan antaa lupaamaani vastalahjaa. Manda ei tätä tiedä, sillä hänellä perheen vanhimpana miehenä on valta puuttua sisartensa avioitumiseen.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2002