Ylikomisario Wallanderin hahmon luonut Henning Mankell on jo vuosia asunut suuren osan ajastaan Mosambikin Maputossa. Siellä hän kirjoittaa ja työskentelee afrikkalaisen Teatre Avenitan dramaturgina.

Tässä ennen Wallander-sarjaa ilmestyneessä, Afrikkaa luotaavassa kirjassa Hans Olofssonilla on samanlainen rooli kuin Wallanderilla, joka oli jonkinlaisen kärsivän miehen myytin kantaja, sosiaalisen vastuun ja oikeudenmukaisuuden kipupiste. Olofsson on Norrlannissa syntynyt ja 18 vuotta Sambiassa elänyt mies. Metsuriksi jumiutuneen merimiehen äidittömänä poikana hän haaveilee kaukomaista, kunnes pistäytyy afrikkalaisella lähetysasemalla. Se on hänen parhaan ystävänsä salainen haave.

Afrikan kohtaaminen on sitä ”tavallista”. Olofsson on eurooppalainen vieras, ylimielinen ja pelokas valkoinen mies, joka suojautuu tuntemattomalta tuomitsemalla sen välittömästi. Hän vihaa kaaosta. Hän alkaa epäillä sitäkin vähää, minkä on tiennyt.

Häneltä on ”pallo hukassa”, kunnes hän tapaa junassa valkoisen pariskunnan, jonka vieraanvaraisuutta hän ihmettelee.

”Me emme selviydy hengissä ilman toisiamme. Toisen valkoisen hylkääminen on meille ainoa kuolemansynti. Kukaan ei kuitenkaan syyllisty siihen. Silläkin on merkitystä, että mustat tajuavat sen.” Valtansa menettäneiden hallitsijoiden solidaarisuutta oman etunsa vuoksi.

Jonkinlaisena idealistina Olofsson joutuu toteamaan, ettei hän koskaan pysty muuttamaan maatilaansa sellaiseksi poliittiseksi esimerkiksi, josta hän on haaveillut. Valkoinen mies ei koskaan voi auttaa afrikkalaisia kehittämään maataan ylhäältä käsin.

Samasta syystä saa kyytiä sinisilmäinen ruotsalainen kehitysyhteistyö. Kehitysapuasiantuntija Lars Håkanssonin kautta näkyy myös yhteistyön laatu ja taso, josta niin nykyiset mustat vallanpitäjät, jotka eivät salli edes omaa oppositiota, kuin tämä ns. kehitysaputyöntekijäkin hyötyvät.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004