Miksi aamupala on niin surkea? Se oli Sadith Silvanon ensimmäinen ajatus, kun hän saapui lapsena Amazonian sademetsäalueelta Perun pääkaupunkiin Limaan. Aamiainen oli vetistä kaura­litkua ja pikakahvia, joskus lisukkeena säälittävä sämpylä.

Kotona Amazoniassa oli syöty täyttäviä hedelmiä ja jos ei muuta ollut, joku perheenjäsen lähti kalaan. Talot olivat suuria, ovi oli aina auki – ja ilma puhdasta.

Silvanot saapuivat Liman Cantagallon asuinalueelle 2000-luvun alussa yhdessä 50 muun shipibo-konibo-­alku­peräis­kansaan kuuluvan perheen kanssa. Isä oli perustellut kaupunkiin lähtöä: Limassa olisi mahdollisuuksia ja lapsille koulutusta.

Tulijat käyttivät ajalle tyypillistä vyörytysstrategiaa, jossa kukin perhe valitsi oman maatilkkunsa ja rakensi vaatimattoman kotinsa vanerista. Sitten perheet järjestäytyivät perustamalla asukasyhdistyksen, joka vaati kaupungilta kiinteistön omistusoikeutta ja peruspalveluita.

Ajan myötä vastahakoinen kaupunginhallinto myöntyi, tiet päällystettiin ja vesijohdot vedettiin. Asuntojen laatua kohennettiin.

”Ensin elimme luonnon antimilla ja puhuimme omaa kieltämme. Kohtasimme jyrkän sosiaalisen kuilun. Siinä ei ollut mitään kaunista.”

Nyt Silvano, 39, kertoo taustastaan ateljeessaan, jonka seinustoja kiertävät värikkäät vaaterekit. Huoneessa leijuu kasvivärien pistävä tuoksu. Ympärillämme seisoo alastomien mallinukkien armeija, joka odottaa ylleen uusia muoti­luomuksia.

Eettisinä itseään markkinoivat brändit luomupuuvilloineen pistävät vihaksi, jos vaatteiden tekijät eivät saa kunnon palkkaa.

Vaikka Silvanojen perhettä solvattiin oman kulttuurinsa esille tuomisesta, urbaani muotimaailma alkoi kiinnostua siitä.

Niin sanottu ”alkuperäiskansojen estetiikka” on ollut maailmalla nouseva trendi. Shipibo-kansan perinteinen design, jota Silvano on muokannut länsimaisin muotitwistauksin, löysi tiensä muotitietoisen väen keskuuteen 2010-­luvulla.

Aluksi yksi Silvanon veljistä auttoi kankaiden brodeerauksessa, vaikka sitä pidetiin naisten työnä.

”Hän ei välittänyt pilkasta, olihan tavoitteemme kohentaa perheen taloutta.”

Silvano verkostoitui, sai seuraajia somessa ja kasvatti myyntiä trendialueiden käsityömarkkinoilla.

Koronapandemia räjäytti kysynnän: Brodeeratut hengityssuojaimet menivät kuin kuumille kiville. Ateljee laajeni, ja Silvano palkkasi yhden ompelijan. Samalla hän puhui alkuperäiskansojen oikeuksista kaikilla mahdollisilla foorumeilla ja sai työstään useita tunnustuksia ja palkintoja.

Epäonnisia aviolittoja, väkivaltaa ja rasismia kokenut Silvano on joutunut moneen kertaan aloittamaan työnsä alusta. Menetystä on usein seurannut jokin katastrofi. Silvano jäi kahden lapsensa yksinhuoltajaksi, mutta vahvistui muistelemalla isoäitiään, jolta oli oppinut käsityön taidon. Hän päätti ottaa rohkean askeleen ja ryhtyä työskentelemään Liman huippumuotisuunnittelijoiden kanssa.

Tämäkään tie ei ole ollut helppo. Silvano oppi kanta­pään kautta, miten viheliäinen muotimaailma on. Eräs tunnettu suunnittelija tarjosi viisi solia (noin yhden euron) vaatteen kirjailemisesta käsin, esitti liudan vaatimuksia ja kirjoitti markkinointitekstiin: tuote on shipiba-naisen tekemä.

”Jos joku, tämä on hyväksikäyttöä – ei ainoastaan kulttuurista omimista”, Silvano sanoo.

”Totta kai turisti saa käyttää alkuperäiskansan korvakoruja, jos on ostanut ne heiltä, mutta se, että muotitalot kopioivat alkuperäiskansojen perinnekuvioita ja myyvät niitä kalliilla luksustavarataloissa – se on pyhäinhäväistys”, hän sanoo.

”Eettisinä itseään markkinoivat brändit luomupuuvilloineen pistävät vihaksi, jos vaatteiden tekijät eivät saa kunnon ­palkkaa.”

Tällä hetkellä haasteita asettaa myös kaupunki, joka haluaisi purkaa yhteisön talot Cantagallossa ja on tarjonnut maata paljon kauempaa.

”Mutta miten pidän ateljeeta siellä? Meidäthän tunnetaan juuri täällä.”

Ihmiset kyllä ihailevat vaatteitani, mutta eivät osta niitä.

Shipibojen geometriset kené-kuviot kumpuavat kansan maailman­kuvasta, ja ne on virallisesti julistettu Perun kansalliseksi kulttuuriperinnöksi. Sadith Silvano valittiin viime vuonna myös Perun Forbesin listalle, jolle pääsevät maan vaikutusvaltaisimmat naiset.

Arvostuksen pitäisi kuitenkin näkyä tuloina, ja immateriaalioikeudet tulisi rekisteröidä alkuperäiskansoille, Silvano sanoo. Hän kantaa yhä ateljeelleen käyttöveden suuressa ämpärissä, koska vesijohtoa ei ole vedetty.

Maalatessaan Silvano laulaa omalla kielellään. Sävel on hypnoottinen, samanlainen kuin lauluissa, joita shamaani laulaa osana ayahuasca-­parannusta.

Amazonian psykedeelikasvi ayahuasca on shipibo-­kansan vuosituhansia käyttämä lääke. Sen tuottamilla tripeillä ihmiset näkevät geometrisiä kuvioita, eläimiä ja kasveja, jotka ”paljastavat luonnossa ja ihmismielessä olevia piilotettuja polkuja”.

Juuri niitä kuvioita Silvano maalaa käsin kankaisiinsa pistävän tuoksuisin kasvivärein, jotka tulevat muun muassa kurkumasta ja achiote-­siemenistä.

Maalauksissa näkyy käärmeennahkakuviointia, joen kalojen suomuja ja erilaisia kukkasia.

Terapeuttinen laulu, jonka Silvano on oppinut edeltäviltä sukupolvilta, puhdistaa mielen pahoista ajatuksista, säikähdyksestä ja masennuksesta, hän sanoo. Sitä tarvitaan, koska ajat ovat jälleen vaikeat.

”Ihmiset kyllä ihailevat vaatteitani, mutta eivät osta niitä. Enkä voi myydä halvemmalla.”