Joillakin on tapana sukeltaa mökkilaituriltaan suurten kysymysten pariin.

”Onko kaiken takana älykäs suunnittelija?”

”Miksi kaikkeus päätti laajeta yhtäkkiä 10-32 sekunnissa 1020-kertaiseksi?”

Toiset karttavat visusti ponttoonien päällä suoritettavaa gravitaatiovuorovaikutuksen olemuksen pohdintaa ja pitävät sisustuslehtiäkin liian työläänä lomalukemistona.

Omassa kotitaloudessani vallitsee julkilausumaton konsensus siitä, että kesällä tekstin tulee olla soljuvaa ja sopivalla tavalla valistavaa. Puolison mielestä minulla on kuitenkin kummallinen taipumus kiinnostua masentavista ja surullisista asioista. Mielestäni keskityn olennaiseen pakatessani rinkkaan aivopesua käsittelevän teoksen ja hypistellessäni kirjakaupassa sillä silmällä kannibalismin kulttuurihistoriaa. Vaimo puolestaan otti matkaansa molempien mielestä erinomaisen valinnan: Verkottunut ihmiskunta: yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

Heinäkuun puolivälissä Moinsalmen kylän Kapa-Jaakkolassa sijaitsevassa mökissä vaimo selasi teostaan ja ilmaisi turhautuneena, että jokaiselle sivulle oli tungettu liikaa asiaa. Vastasin, että maailmanhistorian yleiskatsauksessa on yksinkertaisesti mahdotonta vertailla marenkireseptejä. Vaimon mielestä marenkireseptit kertovat ihmisestä jotain paljon merkittävämpää kuin varhaisen globaalin verkon äkillinen paisuminen navigointitekniikoiden kehityksen ansiosta, saatika aivopesu.

Toisille olennainen on luonteeltaan makeaa, toisille kirpeää ja hapanta. Maku on kieltämättä osuva metafora puhuttaessa ihmisten mieltymyksistä ja ylipäänsä suhteesta kaikkeen oleelliseen.

***

Lomien päätyttyä esitin musiikkipiireistä tutulle kaverilleni kysymyksen ihanteellisesta kesänviettotavasta. Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä:

”Kesä on parasta aikaa kokata kuolemaa uhmaavia kohokkaita!”

Vastaus lienee astetta ymmärrettävämpi, kun lisätään, että sama partasuu ilmoittaa levynsä kannessa: ”Maksaa korillisen perattuja kantarelleja tai reippaankokoisen siian.”

Kuinka lomalueskelulle kävi? Kuten niin monena vuonna aikaisemminkin, tulin pakanneeksi mukaan myös toisen kulttuurihistoriallisen merkkisaavutuksen: mandoliinin.

Istuin halkopölkyn nokassa ja pimputin toisille hiuksianostattavan karvasta ja toisille elämänmakuista pelimannimusiikkia. Vaimo jätti maailmanhistorian kesken ja uppoutui teokseen, jonka kannessa oli söpö mäyräkoiran kuva ja sisällä suolaisenmakeaa kuvausta naisena olemisesta. Sitten söimme puoliksi pellillisen toscapiirakkaa.

Marko Juntunen on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008