”Traktori on vapautta”, sanoo slovenialainen Bogdan Pregelj, 47, jonka uutuuttaan hohtava, Fendt-merkkinen traktori seisoo uljaana hänen kotitalonsa viereisessä autotallissa. Olemme Länsi-Sloveniassa, Col-nimisessä kylässä, ja Bogdan on spontaanisti kutsunut pyöräilevän perheemme tienvarresta kotiinsa leveä hymy kasvoillaan.
Talossa on tilaa, sillä sisätiloissa yönsä viettää ainoastaan Pregeljin vaimo Sabina. Pregeljin vanhimmat pojat ovat lomilla, ja nuorin nukkuu sään salliessa mieluummin talon ulkoterassilla kuin omassa sängyssään.
Pregelj itse aikoo suunnata pimeän tullen makuualusta kainalossa metsän keskelle. Siellä uni tulee kuulemma paremmin.
Mutta ensin jutellaan traktorista, jonka Pregelj on hetkeäkään empimättä nimennyt elämänsä tärkeimmäksi esineeksi.
”Aikuisten ja lasten lelujen ero näkyy hintalapussa”, Pregelj naureskelee vihreä-keltaista menopeliä esitellessään. Toisen traktorinsa hiljattain ostanut mies on silminnähden onnellinen.
Kyseisen ”lelun” hintalappu on 250 000 euroa, ja ikää sillä on kolme kuukautta.
Sloveniassa ei ole lainkaan epätavallista, että perheellä on oma traktori, sillä suurin osa maan maa- ja metsäalasta on suuryritysten sijaan yksityisomistuksessa.
Tosiasiassa uunituore hankinta ei kuitenkaan ole Pregeljille lelu, vaan sekä työväline että sijoituskohde. Toisin kuin auton, hyvin kohdellun traktorin arvo voi vuosien myötä nousta, ja lisäksi sillä voi tehdä töitä – joilla voi rahoittaa uusia koneita ja traktoreita.
Mutta ennen kaikkea sillä voi hoitaa arkipäivän asioita, kuten tekee vuosittain yhä useampi slovenialainen.
Sloveniassa ei ole lainkaan epätavallista, että perheellä on oma traktori, sillä suurin osa maan maa- ja metsäalasta on suuryritysten sijaan yksityisomistuksessa.
Slovenian tilastokeskuksen mukaan (pdf) maan traktorikanta on lähes tuplaantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Kun vuonna 2005 traktoreita oli maassa hieman yli 85 000, vuoden 2025 lopussa niitä oli jo yli 123 000. Tällä hetkellä pieni Slovenia on käytössä olevaan maatalousmaahan ja myös väkilukuun suhteutettuna maailman traktoririkkain maa.
Tämän näkee myös Slovenian maateillä, missä traktoreita matelee jatkuvasti pyöräilijän ohi.
Osasyy siihen on, että kun maa vielä kuului Jugoslaviaan, kaikkea maata ei kollektivisoitu vaan perheille jätettiin pientiloja. Se synnytti vahvan, omillaan toimeentulevien itsenäisten tilojen perinteen.
”Voisimme kuvata traktoriani pellolla!” Pregelj hihkaisee, kun kaivan pyörälaukustani esille droonin.
En muista koskaan nähneeni ketään, joka olisi lentävästä kamerastani yhtä innoissaan.
Hetkeä myöhemmin istun jättimäisen menopelin kyydissä. Se lähtee täristen kohti Pregeljin lähikukkuloilla sijaitsevia maita. Iskuvaimentimet ovat kuulemma ensiluokkaiset, mutta tunne on kuin pesukoneen linkousohjelmassa. Myös droonin kauko-ohjain putoilee käsistäni vähän väliä. Haastavasta matkanteosta huolimatta saan kuvattua muutaman lyhyen videon.
Perillä Pregelj esittelee minulle peltoja, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Samalla hän kertaa minulle traktorin toimintoja. Mekaniikan hän osaisi vaikka unissaan, mutta elektronisessa ohjausyksikössä riittää vielä opeteltavaa. Sekin on tarkoitus ottaa haltuun ennen talvea.
Kun myöhemmin katsomme tietokoneelta kuvaamiani videota, Pregelj on haltioissaan. Hän ei ole aiemmin nähnyt traktoriaan tai peltojaan lintuperspektiivistä.
”Olisi hienoa tallentaa traktorin liikkeet myös talvella”, hän innostuu.
Jugoslaviassa varttunut Pregelj tietää, millaista elämä ilman traktoria voi olla.
Syrjäisessä Colin kylässä teitä ei aurattu ja kouluun ja kauppaan käveltiin umpihangessa. Pelto- ja metsätyöt tehtiin joko käsin tai härkäavusteisesti. Työntekoon soveltuvia, kestäviä koneita ei ollut, ja paikallisesti tuotetut koneet menivät jatkuvasti rikki.
”Korjasimme koneita paukkupakkasessa, sormet jäässä.”
Kun Pregeljin setä hankki jugoslavialaisen Tomo Vinković -traktorin, tarpoi 7-vuotias Bogdan tunteja lumipyryssä sitä katsomaan. Vaikka traktori oli pieni ja tehoton, saattoi siihen liittää monenlaisia koneita, joita hän opetteli setänsä johdolla valmistamaan. Yksi niistä oli lumiaura.
Kahdentoista vuoden ajan Pregelj aurasi setänsä kanssa tiet hyvää hyvyyttään kyläläisiä auttaakseen. Vuodesta 2004 hän on saanut työstä myös rahaa, vaikka ilmastonmuutoksen vuoksi lunta on vuosi vuodelta vähemmän.
Parasta ovat yhä lumiset talviyöt. Silloin herätyskello soi kahdelta ja Pregelj lähtee yön hiljaisuudessa traktorillaan lumipyryn keskelle auraamaan.
”Tuolloin kollegani tietävät, että minua on turha odottaa tietokoneen ääreen.”
Alakerran autotallissa kolisee pelti. On perjantai-ilta, ja Pregelj touhuaa koneidensa parissa.
”Minulla on ensimmäinen työ, ja sitten minulla on tämä toinen työ”, hän naureskelee kipinöiden keskeltä.
Koneinsinööriksi valmistunut mies työskentelee päivisin mekaniikkasuunnittelijana tietokoneen ääressä, mutta iltaisin ja viikonloppuisin häntä odottaa kotona käytännönläheisempi työ. Tuolloin hän paitsi suunnittelee koneita, myös rakentaa niitä ja tekee niillä töitä. Siis töitä, jotka traktori mahdollistaa.
”Traktori on kuin tietokone. Se on kaikki ja ei mitään”, Pregelj sanoo. ”Kun traktoriin kiinnittää erilaisia koneita, sillä voi tehdä mitä tahansa. Aivan kuin tietokoneen ohjelmilla.”
Molempia välineitä töissään käyttävä mies tietää, mistä puhuu. Saan kuitenkin vaikutelman, että traktorilla voi tehdä hitusen enemmän kuin tietokoneella.
”Aiemmin kärsin, koska en voinut tehdä haluamiani asioita. Traktori on antanut minulle vapauden.”
Entä mikä Pregeljin vaimolle, Sabinalle, on se esineistä tärkein?
”Pyykinpesukone. Jotta voin pestä kaikki Pregeljin töissä likaantuneet vaatteet!” hän nauraa hersyvästi.
Siihenkin tosin tarvitaan traktoria, jonka ansiosta vaatteet likaantuvat.
Aamulla Pregelj lähtee saattamaan meitä pyörällä. Tunne tien päällä on niin vapauttava, että minun on vaikea uskoa traktorin pystyvän polkupyörää parempaan.
Ennen kuin tiemme erkanevat, Pregelj esittelee meille vielä kukkulat, joita hän auraa talvisin.
“Tulkaa talvella takaisin. Silloin voisimme kuvata droonilla, kun traktorini auraa lunta aamuyössä!” hän visioi innoissaan.