Siis sellainen työ, joka takaa tekijälleen riittävän toimeentulon, kerryttää eläkettä, ei vaaranna työntekijän terveyttä ja jota tekemään työntekijää ei ole pakotettu. Ihmisarvoisessa työssä ei syrjitä ja työntekijä saa vapaasti järjestäytyä ammattiliittoihin. Työn lisäksi ihmisellä on oltava aikaa lepoon ja sosiaaliseen elämään ja hänellä on oltava mahdollisuus huolehtia lapsistaan.

Edellä oleva on tiivistelmä kansainvälisen työjärjestön ILO:n ihmisarvoisen työn määritelmästä. Siitä ollaan maailmassa varsin yksimielisiä, mikä on hyvä asia. Huono asia taas on se, että vain noin puolet maailman työtä tekevistä ihmisistä tekee ihmisarvoista työtä.

Perinteisesti ajatellaan, että ihmisarvoisen työn vaje sijoittuisi vähemmän kehittyneisiin maihin. Totta onkin, että esimerkiksi Intiassa vain noin 15 prosenttia työstä tehdään virallisella sektorilla. Siis niin, että palkasta maksetaan veroja ja työstä kertyy eläkettä. Valtaosa maassa tehdystä työstä on eriasteista taloudellista toimeliaisuutta, joka takaa tekijälleen tilanteesta riippuen jonkinasteisen toimeentulon.

Ihmisarvoisen työn vaje ei kuitenkaan ole vain heikosti kehittyneiden maiden ongelma. Esimerkiksi EU-maista Ranskassa on suuri joukko työläisiä, jotka kyllä maksavat veroja ja eläkemaksuja, mutta jotka eivät kuitenkaan pääse nauttimaan eläkkeistä tai verovaroista maksetusta sosiaaliturvasta. Kyseessä ovat laittomasti maassa olevat paperittomat.

Paperittomat saattavat olla laillisen työluvan turvin työssä, sillä heillä voi esimerkiksi olla ystävän tai sukulaisen työlupa. Yhdellä luvalla saattaa työskennellä useita ihmisiä. Verot maksetaan kuten laillisistakin työsuhteista, mutta mitään hyötyä paperittomat eivät maksamistaan veroista saa, koska heillä ei ole oleskelulupaa. He siis ovat laillisesti töissä, mutta laittomasti maassa. Työsopimukset kirjoitetaan usein palkanmaksun yhteydessä, kun työ on jo tehty.

Kuten Maailman Kuvalehdessä on aiemmin kirjoitettu, Ranskaan paperittomat ovat luoneet kahdet työmarkkinat: ne joissa työ on ihmisarvoista ja ne joissa se ei sitä ole. Ranska toteutti aktiivista työperäistä maahanmuuttoa 1974 vuoteen asti. Sen jälkeen maa kiristi maahanmuuttopolitiikkaansa, ja laittomista siirtolaisista syntyi ihmisvarasto, joka on vuosi toisensa jälkeen valmiina tekemään työtä nälkäpalkalla ja laittomin työehdoin.
Suomen maahanmuuttopolitiikkaa halutaan kovasti painottaa työperäiseen maahanmuuttoon. Riskinä on, että meillä toistetaan Ranskan tekemät virheet.

Maahanmuuttajia ei tule käsitellä työläisvarastona, josta tiristetään aina sopiva annos oikeanlaista työläistä maan tarpeisiin. Se vääristää työmarkkinoita. Ennen kaikkea se kuitenkin kohtelee työntekijöitä epäinhimillisesti.

Antoisia lukuhetkiä!