Oven takaa kuuluva kipakka haukku kertoo talon koiran valmistautuvan ottamaan vieraat vastaan. Ystävällisen vouhotuksensa jälkeen Touho hiljenee ja päästää vieraat kättelemään talon emäntää, laulaja Hilja Grönforsia, 59, ja hänen 92-vuotiasta isäänsä. Kumpikin on pukeutunut perinteiseen romaniasuun, isä pussihousuihin, laulaja itse samettihameeseen ja röijyyn.
Emäntä on vaihtamassa jouluverhojen tilalle pitsireunaisia uutimia, joiden taidokkaat pitsit hän on itse virkannut.
Pitsikäsitöiden tekeminen oli pitkään yksi suomalaisten romanien perinteisistä elinkeinoista. Kierteleviä pitsikauppiaita ei enää juuri näe, ja koko romanien kulttuuria uhkaa katoaminen.
Grönforsille on tärkeää, ettei 500 vuotta Suomessa elänyt heimo kokonaan liudentuisi valtakulttuuriin, ei ainakaan jälkiä jättämättä.
Omalle kontolleen mestarilaulaja on ottanut romanien musiikkiperinteen säilyttämisen.
Unelmissaan tyttö lauloi oopperaa
1996 Grönfors osallistui koulutukseen, jonka tavoitteena oli äidinkielen opettaminen romanilapsille. Samalla kun muut opiskelijat haaveilivat lähihoitajan ammatista, hän sai kuningasajatuksen: romanimusiikki on kerättävä talteen ennen kuin se katoaa.
”Ei minulle opettajanhommat olisi sopineet. Niissä säännöt ovat tärkeitä, minä taas olen tällainen luonnonlapsi.”
Laulaminen on aina ollut Grönforsille luontainen ilmaisutapa. Lapsena hänellä oli selvä näky, että hänestä tulee oopperalaulaja.
Pienen tytön haaveet tyssäsivät jo varhain siihen, mihin monen muunkin romanilapsen: koulutusta vaille jääneet vanhemmat eivät osanneet tukea opiskelua.
Laulajan lapsuudessa Suomen romanit elivät vielä kiertolaiselämää. Rakenteellinen syrjintä oli arkea. Monet kunnat torppasivat estoitta alueelleen pyrkivät.
”En silti valita, sillä elin värikästä ja huoletonta elämää. Huolia toki oli, mutta niitä kantoivat vain vanhemmat.”
Seitsemänvuotiaana piti kuitenkin aloittaa koulu. Hilja-tyttö asettui asumaan Kolille isovanhempiensa taloon, jossa asui myös monta serkkua. Lapsilaumassa leikittiin, tapeltiin ja – laulettiin.
”Romanimusiikki oli kovasti myös aikuisten käytössä. Kyttäsin laulujen esittäjiä. Omaksuin ilmeet, eleet ja eläytymisen niin, että osaan yhdistää sanat ja tunteet.”
Kun Grönfors aloitti keräilytyönsä, lapsena syvälle mieleen painuneet laulut nousivat muistoista yksityiskohtia myöten.
”Kun kuulen laulun, mieleeni palautuu heti, missä ja milloin sen kuulin ja kuka sen lauloi”, hän selittää. Ja ne sanat. ”Ne kertovat elävästä elämästä, siksi ne ovat niin rakkaita.”
Haikeus ei ole helppoutta
Laulunlahja on siis Grönforsilla aina ollut, mutta pitkään hän lauloi julkisesti vain hengellistä musiikkia.
Lopulta musiikin kaipuu oli niin syvä, että oli pakko päästä laulamaan ja esiintymään.
Romanilaulut voivat vaikuttaa yksinkertaisilta ja helpoilta. Sävelmät ovat surumielisiä ja sanoituksetkin huokuvat melankoliaa: ”Käykää mun kanssani taloon synkeään, saatte kuulla laulua sydäntä särkevää missä vaienneet on soittimet, puhjenneet kyynellähtehet, kärsimyksistä, huokauksista kertoo kalterit.”
Haikeus ei kuitenkaan ole yhtä kuin helppous, todistaa Grönfors.
”Tyyli on itse asiassa vaikea. Täytyy pidättää henkeä oikeassa paikassa, kyetä pitkiin vetoihin ja viedä sävelkulkua ylös ja alas”, hän kuvailee.
Perinteenkerääjän työ vaatii taidon lisäksi tarkkuutta. Omassa heimossakin laulut alkavat sekoittua toisiinsa.
”Pojallenikin olen sanonut, että älä ainakaan sieltä youtubesta lauluja opettele, ei niissä lauleta oikein.”
Oma pää tietokoneen kovalevynä
Musiikkiperinteen kerääjänä Grönforsilla on puolellaan yksi ylittämätön vahvuus: hän on osa romaniheimoa. Keruumatkoilla se on avannut ovia, jotka olisivat valtaväestöön kuuluvalle jääneet suljetuiksi.
Valtaväestölle romanimusiikki tarkoitti pitkään slaavilaista iskelmää esittänyttä Hortto Kaaloa. Vasta Grönforsin systemaattinen työ on alkanut nostaa esiin Suomen romanien omia lauluja.
”Paljon on tekemättä. Kasassa on vasta vähän yli sata kipaletta, joiden nuotinnus on nyt meneillään.”
Nuotinnusta hän ei tee itse, vaan apuna ovat Risto Blomster ja Sibelius Akatemiassa opettava Ilona Korhonen oppilaineen. Blomsteria ja Korhosta, samoin kuin bändiään Latšo Džinta, Grönfors kiittelee vuolaasti.
Kerätessään lauluja ympäri Suomen Grönforsilla oli kuitenkin mukanaan vain kynä, paperia ja vahvojen tummien hiusten peittämä pää. Sinne pään sisälle musiikki tallentui kuin tietokoneen kovalevylle.
Valtaväestö ärsyyntyi salakielestä
Grönforsille tärkeää on romanimusiikin tutuksi tekeminen paitsi suomalaisille myös muulle maailmalle. Kansainvälistymisensä laulaja aloitti Belgiasta, jossa hän oli kulttuurivaihdossa tsekkiläisen romanikirjailija Margita Reiznerován luona. Yhteistä säveltä löytyi sekä musiikista että kielestä.
”Tsekeissä, Venäjällä ja Puolassa romanimusiikki on lähellä omaamme: melankolista, hidasta ja kertovaa. Balkanilla taas pääosassa ovat instrumentit, lähinnä puhaltimet.”
Vaikka romanikieli on Euroopan eri kulmilla kehittynyt ja muuttunut omiin suuntiinsa, naiset ymmärsivät myös toistensa kieltä.
”Margita arveli, että jos olisin viipynyt kuukaudenkin, olisin oppinut puhumaan heidän kieltään.” Valitettavasti Suomen romanien kieli on katoamassa. Nuorista vain harva pystyy enää keskustelemaan omalla kielellään. Vielä muutama vuosikymmen lapset oppivat kielen vanhojen puheesta. Valtaväestöä romanien ”salakieli” ärsytti. Se saattoi antaa romaneille yösijan, mutta kieltää puhumisen romanikielellä.
Grönfors sanoo ymmärtävänsä reaktion. Ihminen voi tuntea olonsa uhatuksi ja turvattomaksi, kun ei ymmärrä kieltä, jota ympärillä puhutaan.
Nyt katoavan kielen säilyttämiseksi tehdään kovasti töitä ja sitä voidaan opettaa koulussakin. Kun Grönfors itse 1950-luvulla aloitti koulun, sellaista ei olisi voinut kuvitellakaan. Koulut eivät arvostaneet romanilapsia, eivätkä romanivanhemmat koulua.
Suremaan hän ei vähäiseksi jäänyttä koulutustaan silti suostu. ”Menneisiin ei voi takertua. Tämä hetki ja tulevaisuus on se, mihin voin vaikuttaa ja sillä siisti.”
Mestarilaulajan arvonimi
Hilja Grönfors kerää perinnettä, mutta on avoin myös uudelle. Hän on saanut Kaustiselta mestarikansanlaulajan arvonimen, esittänyt jazzia Avantin! säestämänä ja laulanut levylle Palefacen kanssa.
”Palefacelta oli valtava teko pyytää minut levylleen. Itselleni siinä oli kyse myös rajojen etsimisestä. Ajattelin, että olen muusikko ja minun on osattava tehdä muutakin kuin yhtä lajia.”
Grönfors oli paikalla, kun Helsingin Tavastialla juhlittiin Palefacen Helsinki-Shangri la -levyn julkaisua.
”Omassa mielessäni olin kyllä huvittunut, että olen mukana tekemässä tällaista levyä”, hän nauraa. Todellisuus osoittautui arveltuakin ihmeellisemmäksi. Tavastialla kävi ilmi, että levy oli myyty loppuun jo ennen julkaisemistaan, eikä innokas yleisö meinannut päästää artistia ulos keikkapaikalta.
Uusi avaus on myös Grönforsin uudelle Kai tu džaha? (Minne menet) -levylle kokonaan itse tekemä Kun kuljen tietäni -kappale.
”Sanat syntyivät puhelinmuistioon. Niitä lukiessani hoksasin, että tämähän on laulu. Niinpä otin kitaran ja tein siihen sävelmän”, hän kertoo.
Sielut kohtaavat
Palefacen kanssa Hilja Grönfors tuntee sielujen sympatiaa myös siksi, että he molemmat ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista ja halukkaita tuomaan niitä yleisön tietoisuuteen.
Myös romanikulttuuri – laulujen lisäksi kieli ja tavat – ansaitsisivat hänen mielestään tulla oppiaineiksi esimerkiksi jossain kansanopistossa tai muussa virallisessa oppilaitoksessa.
”Ennen asioita yritettiin varjella, eikä haluttu jakaa ulkopuolisille. Ensisijaisesti minäkin haluaisin opettaa romaneita. Tietoa on kuitenkin pakko levittää myös valtaväestölle, jos halutaan kulttuurin säilyvän.”
Romanien opettamisessa Grönfors korostaisi vaihtoehtoisia menetelmiä – penkityksen sijaan tarjolla pitäisi olla oppisopimuskoulutusta ja muuta tekemällä oppimista. Edelleen liian moni lahjakas romanilapsi ja -nuori tipahtaa koulutuksen kelkasta.
Grönforsin mielestä valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta. Ihmisten ja erityisesti vanhojen ihmisten kunnioitus juurrutetaan lapsiin pienestä pitäen.
”Tietoa saa aina, mutta jos sydämen sivistys puuttuu, sitä ei saa mistään.”
Uusimpien tutkimusten mukaan romaneiden syrjinnän juuret Suomessa ovat lyhyemmät kuin aiemmin on uskottu. Niin syvällä ne kuitenkin ovat, että Grönforskin on törmännyt rasistisiin kommentteihin ja tekoihin.
Varsin tavallista on esimerkiksi se, että vartijat kulkevat romanien kannoilla kaupoissa.
Tällaiseen kyyläämiseen, samoin kuin muihinkin heimonsa ja identiteettinsä loukkauksiin, Grönfors suhtautuu tiukan kielteisesti.
”Sanon perässäni kulkeville vartijoille, ettei heillä ole oikeutta kulkea kannoillani. Samaa valuutta meillä on käytössä kuin muillakin suomalaisilla”, hän sanoo tavalla, joka ei jätä tilaa vastaväitteille.
Hilja Grönfors Trio 10.2 Allotriassa
Hämeentie 68, 00550 Helsinki.
Lue Hilja Grönfors & Latšo Džinta: Kai tu džaha? -levyn arvostelu