Vajaa vuosi sitten seisoin puhujankopissa parinsadan pällistelevän valkolakin edessä, jalat korkeissa koroissa tutisten. Salillinen tummiin pukuihin ja kesämekkoihin sonnustauneita isiä, äitejä, opettajia, oppilaita, kummeja ja kaimoja ja serkkuja sun muita sukulaisia oli hiljentynyt kuuntelemaan parhaan ylioppilaan puhetta.
Olin suoriutunut kevättalven kestävyyttä koettelevassa kirjoitusrupeamassa yli odotusten ja saanut kiharoilleni kannettavaksi mestarioppilaan kruunun. Nyt, kevätjuhlan kliimaksissa, koitti vuoroni laulella ilmoille liikuttava puheenparsi ja saada kuuntelijoiden silmät kostumaan.
Tuona keväänä kruunattiin kaksi ”kympin tyttöä”. Myös ystäväni Nina sai juhlamekon rintamukseen parhaan oppilaan kultaisen neulan. Suuren lukion eliittiin ylsi kaksi tyttöä, kaksi nuorta naista.
Olen etuoikeutettu, kun olen saanut taivaltaa opin tietä jo yli puolet elämästäni. Jos olisin syntynyt 6600 kilometriä etelämpänä, Ugandassa, saattaisin hyvin kuulua siihen naisväestön neljäänkymmeneen prosenttiin, joka ei koskaan opi aakkosia.
Lähes saman matkan takana idässä, Mumbaissa, en ehkä olisi saanut edes syntyä. Intiassa Maharasthran osavaltiossa abortoidaan laittomasti 148 tyttöä päivässä, siis yli 53 000 tyttöä vuodessa.
Olen etuoikeutettu, koska elän. Ja kuulun pieneen eliittiin, kun minulla on mahdollisuus ja velvollisuus ilmaiseen koulutukseen.
En silti viitsi kulkea pystypäin ja liputtaa menestystäni muille. Soraäänet soimaavat siitä, että luon paineita muille ja olen itsekäs asettaessani tavoitteeni korkealle. Onko yhden naisen menestys muka muilta poissa? Miksi kunnianhimoinen nainen on paljon pelottavampi kuin samanmielinen mies?
Älkää vihatko kympin tyttöjä, jotka täyttävät koulujen kiintiöt ja ovat niin ärsyttävän hyviä kaikessa. Uranaiset ovat merkki yhteiskunnan hyvinvoinnista. Heillä on ollut varaa valita. Oikeus syntyä tytöksi ja kasvaa naiseksi, mahdollisuus menestyä.
Voimakkaita naisia kasvaa voimakkaasta valtiosta.