”Hanat on aukaistu. Muutaman vuoden aikana Suomessa on tullut ilmi uudenlaisia vihatekoja, joiden takana on poliittisesti järjestäytyneitä ryhmiä ja tavallisia suomalaisia. Pahoinpitelyjä, uhkauksia, nettiräyhäystä.”
Näin aloittaa raporttinsa Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen rasismintutkijoille tehdystä laajasta kyselytutkimuksesta. Lähes kaikki kyselyyn vastanneet tutkijat ovat saaneet jonkinlaisia uhkauksia ”miedoista solvauksista tutkijoiden lasten tappouhkauksiin”.
Tuskin mitään muuta asiaa ajavat tahot ovat Suomessa pitäneet viime aikoina yhtä suurta meteliä sananvapauden lisäämisen puolesta kuin niin sanotut maahanmuuttokriitikot. He ovat omaksuneet sananvapauden rajallisuudesta kärsivien uhrien aseman, vaikka kaikki taipuisan suomen kielen mahdollistamat haukkumasanat on kulutettu maahanmuuttokitinässä puhki ajat sitten.
Uhkausten esittäjillä on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin he kokevat, että on oikeus sanoa mitä tahansa. Näyttääkin siltä, ettei ymmärretä, että vaikka olisi oikeus sanoa, ei ole aina pakko sanoa. Asioille tehdään hallaa, kun ne sanotaan ilkeämmin kuin on tarpeen.
Toisaalta, vaikka itselle tavoitellaan rajatonta sananvapautta, sananvapaus ei tietystikään kuulu muille. Siksi eri mieltä olevat – tässä rasismintutkijat – halutaan vaientaa.
Ilmiöstä on tietysti tärkeää käydä yhteiskunnallista keskustelua. Uhkausten uhreiksi joutuneet tutkijat saavat varmasti ansaittua myötätuntoa laajemmalta yleisöltä. Pelkällä asian esille nostamisella tuskin kuitenkaan saadaan uhkauksia loppumaan. Itse asiassa ehkä jopa päinvastoin.
Erityisen huolestuttavaa oli lukea, että tutkijat ovat uhkausten vuoksi joutuneet sensuroimaan sanomisiaan. Eräs tutkimukseen osallistunut kirjoitti minulle, että sana ”sensurointi” oli jutun toimittajalta ”vähän hassu ilmaisu, mutta moni tutkija sen sijaan miettii tarkoin, mitä ja miten lausuu ja milloin”.
Mutta jos juuri tuo ei ole itsesensuuria, niin mikä sitten on?
Toisaalta HS:n jutussa myös rasismintutkijoilta on päässyt suoranaisen naiiveja kommentteja: ”Kuka tahansa ei-valkoinen suljetaan pois kansalaisuuden piiristä”, väittää jutussa nimettömänä pysyttelevä dosentti. Toinen nimettömäksi jättäytynyt professori pistää vieläkin paremmaksi: ”Jos joku maahanmuuttaja innostuisi tekemään akateemista, vakavasti otettavaa rasismitutkimusta, silloin hänen käy kalpaten”.
Tuo itsessään menee jo reippaasti rasismin puolelle. Eivätkö maahanmuuttajat itse tee mitään maahanmuuttajien integroimiseksi ja heidän asemansa ja oikeuksiensa toteutumiseksi Suomessa?
Moni maahanmuuttaja esiintyy jatkuvasti omalla nimellään julkisuudessa, vaikka saakin lokaa niskaansa vuoden ympäri. He myös kommunikoivat eri mieltä olevien kanssa.
Toivottavasti rasismintutkimuskin muuttuu tulevaisuudessa muuksikin kuin pelkäksi rasismintutkijoiden kauhistelukirjoitteluksi toisille rasismintutkijoille.
Rasismintutkijat – kuten mitkä tahansa tutkijat – ansaitsevat mahdollisuuden tehdä työtään ilman uhkauksia. Rasismintutkijoiden valitsema strategia – turvautuminen itsesensuuriin uhkausten pelossa ja siitä kauhistelu mediassa – on kuitenkin kohtalokasta: uhkailijat vain innostuvat, kun saavat sekä julkisuutta että toisinajattelijat vaiennettua.
Samanlaisia häirikköjä oli minunkin kimpussani jokunen vuosi sitten. Toisin kuin osa noista tutkijoista, ilmoitin julkisesti, etten aio sensuroida sanomisiani uhkausten vuoksi. Suoranaiset uhkaukset ilmoitan poliisille, muut viestit jätän omaan arvoonsa. Tarvittaessa myös julkaisen niitä.
Häirintä on ilmoitukseni jälkeen vähentynyt huomattavasti. Ei se tosin aivan loppunut ole. Pari viikkoa sitten sain viestin ”…voit mennä Irakiin, jossa pommit pitävät aina lämpimänä.”
Mutta tällä kertaa vika oli ilman muuta minussa. Olin nimittänyt syyllistynyt pyhäinhäväistykseen: haukkunut Suomen säätä. Vieläpä Naamatussa.