Se alkoi heti jättäessäni viisumianomuksen.

Astuin Senegalin suurlähetystön ovesta sisään Pariisissa, avasin suuni ja sieltä kuului länsiafrikkalaisittain murrettua ranskaa. Se tapahtui niin yllättäen, että meinasin laittaa käden suun eteen. Lapsuus lipsahti kielelle kuin tuttu maku, joka täyttää hetkessä suun ja humauttaa silmät sekunnissa sumeaksi. Näinkö syvällä se minussa on?

Istuin odottamassa vuoroani, ja yritin keskittyä. Kaikkialla ympärillä porisi sama murrettu kieli, entisen siirtomaaisännän sanat omaan, somaan nuottiin sävellettyinä. Minun kieleni, minun kotini. Katsoin vieressä istuvia lapsiani ja vältin puhumasta heille ranskaa, joka ei yhtäkkiä suostunutkaan taipumaan pariisilaiseksi, ei, kertakaikkiaan ei, kuin kiukutteleva taapero, jonka päätä ei käännetä.

Keskityin ja puhuin lapsilleni suomea. Keskityin ja puhuin senegalilaiselle virkailijalle mahdollisimman vähän. Jokainen sana tulvi muistoja, mutta tässähän oli tarkoitus vain jättää viisumianomus, eikö niin?

Kolme viikkoa myöhemmin istuin lentokoneessa samojen lasten kanssa, ja juuri ennen laskeutumista seitsenvuotias katsoi minua silmät loistaen: J’ai trop hâte de pouvoir enfin poser mon pied là où je n’ai jamais été. Odotan niin kovasti voivani vihdoinkin laskea jalkani sinne, missä en ole koskaan vielä ollut.

Lapsen ”ei koskaan vielä”, minun kotini.

Pari päivää myöhemmin seitsenvuotias suuttui minulle.  Miksi sä puhut koko ajan tollasella hassulla aksentilla?

Koska täällä puhutaan näin, ja minä puhuin näin, kun asuin täällä.

Joo, joo, tiedetään, ja kohta sä puhut vain wolofia eikä kukaan ymmärrä yhtään mitään!

Lapsen tuohtunut pariisilaisnuotti haastoi murretulle kotikielelleni riitaa. Aurinko paistoi liian kirkkaasti lapsen silmiin, outous särki päätä ja tutut sanat lauloivat nuotin vierestä. Sekin vielä.

Matkan viimeisinä päivinä lapsen ennustus kävi toteen. Suuni puhui suurimmaksi osaksi wolofia, sitä toista kotikieltä, joka pulppusi jostain vielä syvempää ja jonka jokainen kadulla kuultu sana oli kuin pölyinen aarrearkku, täynnä auringon hehkua iholla, paahdettujen maapähkinöiden tuoksua, varvastossun ja jalan väliin tunkevaa hiekkaa.

Naaj. Gerte caaf. Carax. Sanat soljuivat samaan aikaan ulkoa ja sisältä, samaan aikaan täynnä täällä jatkuvaa elämää ja minun kaukaisia muistojani. Samassa hetkessä muistaminen ja unohduksen ymmärtäminen.

Ñibi. Tulla kotiin. Lapsi oli oppinut sanomaan päivää ja kiitos, maistellut sanoja ja niiden voimaa, virnistellyt nähdessään hymyn ihmisten kasvoilla heille tuttujen sanojen muodostuessa hänen vierailla huulillaan.

Matkan jälkeen aloin pohtia outoja kysymyksiä. Milloin ymmärsin olevani valkoinen? Millä kielellä opin puhumaan?

Lapsuus on matka, joka ei lopu koskaan. 

Taina Tervonen syntyi Suomessa, lähti maailmalle kolmekuukautisena vauvana, asui varhaislapsuuden Namibiassa, lapsuuden ja murrosiän Senegalissa ja lukiovuodet Suomessa. Aikuisena hän muutti Pariisiin, jossa hän on asunut viimeiset 17 vuotta.