Ulkomailla on kamalaa huomata, kuinka perisuomalaisia asioita sitä kaipaa. Torstain hernesoppaa, kesän koivukujaa ja käenkukuntaa, syksyn ruskaa ja talven avantouintia.

Noh, Suomessa en edes ui avannossa, mutta sitäkin ehdin täällä Kiinassa ikävöidä. Vielä kamalampaa on huomata, ettei niitä asioita tarvitsekaan kaivata.

Ruotsissa asuessa minulle valkeni, että torstaina rokkaa voi syödä joka toisessa Tukholma ravintolassa, fiineimmässä paikassa hopealautaselta. Korvapuustikin on ruotsalaiskeksintö, joten kanelipullia on joka kahvilassa. Missään ole nähnyt niin montaa sillisorttia kuin ruotsalaisessa joulupöydässä. Salmiakkivotkaa tehdään Islantia myöten.

Pitkään häpesin, kuinka olin ulkomaalaisille ylvästellyt pohjoismaisella ruskalla. Onhan sitä ruskaa muillakin kylmillä alueilla, vaikkapa Amerikoissa. Pekingin syksyinen väriloisto on niin hieno, etten uskalla paikallisille kehuskella ruskaretkilläni.

Viime talvena törmäsin Pekingissä innokkaisiin avantouimareihin. Joista osa käy saunassa. Sillä – kamala totuus on tämä – Pohjois-Kiinassa on myös korttelisaunoja. Niissä on kiuas ja kaikki.

Eivätpä suomalaiset edes ole maailman kovin saunakansa. Venäläiset naureskelevat suomalaissaunojen lämpötiloille ihan kuin suomalaiset ruotsalaisten laihoille löylyille.

Kestin aikanaan sisukkaasti junamatkan koivurunkoisen Siperian läpi, mutta vieläkään en ole toipunut suvi-illasta Pekingin kukkuloilla. Käki kukkui ja kukkui ja kukkui.

Ei auta, vaikka menisi Afrikkaan. Kaveri kertoi syöneensä Tansaniassa Tanganjikajärven rannalla paikallista perinneruokaa eli muikkuja ja muusia. Toinen kaveri juuri katseli Pohjois-Etiopiassa mailapeliä, joka kovin muistutti pesäpalloa, pesineen ja polttoineen.

Perisuomalaislistallani on vielä kuusi asiaa jäljellä: Joulutorttu, karjalanpiirakka ja kalakukko. Sekä letkajenkka, astiankuivauskaappi ja saimaannorppa.

Jos olette nähneet näitä muualla, olkaa ystävällisiä, älkää kertoko minulle.