”Tarinasta on vaikea sanoa. Taiteen kuuluu olla syy itsessään”, taiteilija Hannele Rantala, 62, vastaa, kun pitäisi kertoa 40-vuotisretrospektiivin juonesta. Hän kuitenkin yrittää.

Rantala on elänyt sodanjälkeistä aikaa. Suuria sotia ei ole Euroopassa käyty, mutta jännitteitä on riittänyt. Niiden keskellä varttunut ja ympäri maailmaa asunut Rantala on kahden evakon lapsi.

”Pakolainen olisi parempi termi; evakot palaavat”, hän huomauttaa.

Epävarmuus, jatkuva väärässä paikassa ja varuillaan olo ovat olleet aina läsnä. Niistä Ihanien aikojen loppu kertoo.

”Kun työskentelen, teen sen sisältäpäin. Johtavan ajatuksen täytyy olla kristallinkirkas, mutta se täytyy myös tuntea. Niiden välillä on herkkä tasapaino. Teen tunteistani työtä: sitä taide on. Se koskettaa kaikille yhteisiä asioita.”

Identiteetin muodostumista käsittelevä Sininen huivi syntyi kerjäläisistä ja nykyajan lyhytjänteisyydestä. Lapsuudestaan Rantala muistaa sodanjälkeiset köyhät kaduilla sekä ”Kerjääminen ja kaupustelu kielletty” -kyltit. Kummatkin katosivat nousukauden aikana, mutta vapaan liikkuvuuden myötä kerjäläiset ovat palanneet katukuvaan.

Eettiset ongelmat askarruttivat, mutta Rantala rohkaisi itsensä ja asettui ensimmäistä kuvaa varten huivi päässä, pahvikuppi kädessä ja katse alas luotuna kerjäämään. Vanha mies pudotti kuppiin euron ja kysyi: ”Irakilainen?” Pakolaisen henkilöllisyys syntyi hetkessä ja hätkähdyttävän vähästä.

”Kokemus vahvisti ajatukseni ulkopuolelta määritellystä identiteetistä.”

Retrospektiivissä on noin 30 kuvaa Sininen huivi -sarjasta. Käydessään 40 vuoden aikana kertynyttä valtavaa kuvamäärää läpi, Rantala näki pakolaisuuden, kodittomuuden ja siirtolaisuuden teemojen puskevan lävitse.

Ihanien aikojen loppu -nimen Rantala keksi kolmisen vuotta sitten. Silloin hän ei aavistanut, kuinka ajankohtaiseksi se kasvaisi.

”Nykyään tunnutaan hakevan eroja ihmisten välillä ja yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Rasismi nousee myös näistä. Aikamme ruoskii lyhytjänteisyydellään.”

Pitkän uran tuloksena Ihanien aikojen loppu kertoo myös itse urasta ja sen käännekohdista. Osa on tullut Rantalalle tietoisina päätöksinä, osan hän on hahmottanut vasta myöhemmin.

Suurimmaksi muutokseksi Rantala nimeää päätöksen muuttaa Pariisiin ja omistautua taiteelle 90-luvun alussa. Vaikea luopuminen vakaudesta ja turvallisuudesta antoi kuitenkin vapautta.

”Sekin oli suurta, että en antanut periksi, vaikka aika nopeasti tuli aika vaikeita aikoja. Opetustyössäkin korostan pitkäjänteisyyttä. Umpikujia tulee kaikille, mutta niistä selviää: voin luvata sen.”

Eikä retrospektiivi tarkoita ideoiden loppumista. Pari kokonaisuutta on jo kokoamista vaille valmiina.

Tuleva teema, joka Rantalaa askarruttaa ja kauhistuttaa, on univormujen käyttö ja rooli ihmisten elämässä. Siitä hän uskaltaa luvata tekevänsä vielä jotain. Sinnikkyys ei ole käymässä vähiin.

Hannele Rantala: Ihanien aikojen loppu Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G) 2.8. asti.