Näkökulmat

Samassa veneessä

Jos humanitaarista kriisiä ei saada ratkaistua, uppoamme kaikki, sanoo päätoimittaja Anni Valtonen.

Olin viime viikolla Lauttasaaren seurakuntasalissa syömässä juuri maahan tulleiden turvapaikanhakijoiden kokkaamaa ruokaa. Meitä oli siellä kuusisataa saarelaista. Pöydässäni istunut irakilainen sähköinsinööri toivoi pääsevänsä mahdollisimman pian yhteiskuntaan ja hommiin kiinni – mihin tahansa hommiin. Hän vaikutti toiveikkaalta – ei ihmiseltä, joka tahtoisi passivoitua kasvottomaksi mamuksi systeemin rattaisiin. Kukaan ei tahdo.

Vilkas puheensorina ja lämmin ruoka täyttivät kirkon tarjoaman tilan, jonka jaoimme yhdessä. Olimme tulleet paikalle hyvin eri suunnista. Meidät syömään kutsuneet olivat tulleet uuvuttavan matkan Euroopan halki. Heidät oli ajanut kotoa sota ja näköalattomuus. Me muut säntäsimme sisään työpaikoiltamme ja kodeistamme, yt-neuvottelujenkin keskellä varsin turvallisesta arjestamme.

Näistä tulokulmista huolimatta ajattelin taas kerran, kuinka samanlaisia me ihmiset olemme. Että ei meitä syvimmiltään mikään erota: työn, kodin ja terveyden ohella tahdomme kaikki tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi, pelkäämme yksin jäämistä ja torjutuksi tulemista. Miksi sitä on joskus niin vaikea ymmärtää?

Kotona 8-vuotias poikani kysyi, mihin menemme, jos Suomeen syttyy sota. Mitä meille tapahtuu?

”Menettekö sinä ja isi töihin ja me kouluun?”

Oli yllättävän vaikea vastata. Riippuu sodasta. En minä tiedä. En yhtään tiedä.

Illalla poika pohti patjaa, jolla turvapaikanhakijat lepäävät kirkon kryptassa – siellä missä hän ekaluokkalaisena leikki koulupäivän jälkeen. Sielläkö ne sedät nyt nukkuu? Lattialla? Kuinka kauan? Onkohan niillä jännää siellä? Vai pelkääkö ne?

Katsoin lastani ja ajattelin, että aina vuoron perään joku sakki rämpii tällä planeetalla. Että nyt täällä olemme me. Jotenkin meidän olisi pystyttävä täällä yhdessä pärjäämään, tulemaan toimeen. Kohta täällä on jo ihan toinen porukka.

On kestämätöntä, että tuhannet ja miljoonat joutuvat pakenemaan kodeistaan. On kestämätöntä, että tuhannet ja miljoonat ihmiset kuolevat sotien seurauksena. On poliitikkojen ja päättäjien käsissä, kuinka humanitaarinen kriisi saadaan ratkaistua. Jotenkin se on yritettävä ratkaista.

Mitä meihin taviksiin tulee, meiltä vaaditaan nyt empatiaa ja ihmisyyttä. Toivon ja rohkeuden ilmapiiriä. Ymmärrystä siitä, että olemme kaikki samassa veneessä.

Miksi tuhlaisimme tämän lyhyen elämämme toistemme pelkäämiseen? Miksi näkisimme toisemme uhkana?

Pelastumme tai uppoamme yhdessä. Uppoamme, jos emme luota itseemme ja toisiimme.

Pelastumme, jos näemme tulijassa itsemme ja oman kohtalomme.

PS. Hyvä lukija, sinulla on nyt käsissäsi uusi ja uljas Maailman Kuvalehti, joka on samalla lehden 30-vuotisjuhlanumero. Toivomme, että viihdyt sen parissa!

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!