Istun valkoisen auton kyydissä pakokaasulta haisevassa Kathmandussa. Kadulle aukeavissa kojuissa myydään hedelmiä ja vihanneksia, lamppuja ja muuta elektroniikkaa, muovikääreisiin sullottuja kenkiä.
Oliko tässä viimeksi asfalttia? Näin paljon tiilirakennuksia?
Kuski sanoo, ettei ole ihme, jos en tunnista paikkoja. Alueella on viimeisten lähes 12 vuoden aikana rakennettu paljon.
Niin pitkä aika on edellisestä käynnistäni ja siitä, kun olemme kuskin kanssa viimeksi tavanneet. Hänen nimensä on Birendra Sunchauri, ja hän työskentelee lastenkodissa, jossa vietin 19-vuotiaana kuusi viikkoa vapaaehtoisena.
Kun vuonna 2013 tein lähtöä Suomeen, lapset pyysivät minua palaamaan, ja lupasin kai palata, vaikka samalla arvelin, etten todennäköisesti tulisi enää takaisin. Tämä kokemus on koettu, ajattelin. Halusin nähdä uusia paikkoja.
Nyt olen kuitenkin palaamassa. En siksi, että lupasin. Enkä siksi, että olisin nähnyt riittävästi muita paikkoja tai haluaisin kokea kaiken uudelleen.
Olen palaamassa, koska olen alkanut ajatella, ettei minun olisi ehkä koskaan pitänyt tulla tänne.
Haluan selvittää, miksi aikanaan lähdin. Entä mitä se tarkoitti niille, joita kuvittelin auttavani?
Portin kalina on tuttu, samoin siniseksi maalattu betonirakennus ja nainen, joka astuu ulos sen uumenista ja kietoo sitten kaulaani kiiltävän punaisen huivin.
Mummy eli Rupa Sunar on perustanut lastenkodin vuonna 1995. Sininen talo on rakennettu vuonna 2000. Seinässä on kyltti, jossa lukee merkittävien lahjoittajien suomalaisia ja saksalaisia nimiä.
Sunarilla on vaikea menneisyys. Hänen miehensä kuoli, kun hän oli vasta 19-vuotias, eikä hän pystynyt pitämään yksin huolta kahdesta tyttärestään. Lapset päätyivät vuosiksi eri lastenkoteihin, Sunar töihin Kathmanduun.
Sunarin tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Vuosina 1996–2006 Nepalissa käytiin sisällissota kommunististen maolaississien ja monarkistisen hallituksen välillä. Sodasta seurasi köyhyyttä ja kuolemaa. Perheitä hajosi ja lapsia hylättiin.
Usein lapsista osa on kokonaan orpoja, mutta arviolta yli 80 prosentilla on ainakin yksi elossa oleva vanhempi.
Myös tällaisia paikkoja on Nepalissa paljon. Laitoksia, joita kutsutaan tässä jutussa lastenkodeiksi. Samoista paikoista saatetaan kuitenkin puhua myös orpokoteina.
Usein lapsista osa on kokonaan orpoja, mutta arviolta yli 80 prosentilla on ainakin yksi elossa oleva vanhempi. Myös Sunarin lastenkodissa vain osa asukkaista on kokonaan orpoja.
Jossain vaiheessa lastenkodeissa alkoi käydä turisteja. Kaltaisiani maailmanparantajia, jotka eivät tienneet maailmasta mitään mutta halusivat siitä huolimatta auttaa.
Ja matkustaa.
Ilmiötä kutsutaan nykyään orpokotiturismiksi.
Astun sisään samoista puisista pariovista, joista Sunar on vasta tullut ulos. Sisällä on hämärää ja hiljaista. On aamupäivä ja lapset ovat koulussa.
Osa orpokotituristeista oli vapaaehtoisia, jotka viettivät paikoissa pidempiä aikoja ja maksoivat ruuasta ja majoituksesta. Osa kävi vain kääntymässä, katsomassa lapsia ikään kuin mitä tahansa nähtävyyttä.
Turisteista ja lapsista löytyy repsottavia kuvakollaaseja käytävien seiniltä. Yhden keskellä lukee “5W Tour Nepal 2014”.
Sunarin Lontoossa asuva tytär Rina Karki kertoo, että ensimmäisinä vuosina lahjoittajia etsittiin esimerkiksi hotelleista. Pikkuhiljaa syntyi verkostoja, joiden ansiosta lahjoitusten määrä pikkuhiljaa kasvoi.
Itse asiassa turistit ovat olleet niin avokätisiä, että lastenkoteja alettiin perustaa myös ihan vain rahan takia.
Ensimmäinen lahjoittaja sattui Karkin mukaan olemaan suomalainen. Ensimmäinen vapaaehtoinen tuli Suomesta vuonna 2002. Lastenkodilla ja Sunarin perheellä on edelleen erityisen vahvat siteet juuri Suomeen.
Koska Nepal oli sisällissodan aikaan ja sen jälkeen rutiköyhä, turisteista tuli monelle lastenkodille nopeasti tärkeä tulonlähde. Myös Sunarin perustama lastenkoti on ollut riippuvainen turisteista. He ovat ostaneet lapsille uusia leluja ja vaatteita, ottaneet yhteyttä kotimaidensa järjestöihin, tehneet yksityisiä lahjoituksia ja ryhtyneet lasten sponsoreiksi.
Itse asiassa turistit ovat olleet niin avokätisiä, että lastenkoteja alettiin perustaa myös ihan vain rahan takia.
Lapsista tehtiin paperilla orpoja, heitä ostettiin tai vietiin pois vanhemmiltaan, annettiin tyhjiä lupauksia koulutuksesta ja paremmasta elämästä. Mitä ryysyisemmän näköinen lapsi, sitä helpompi turistit oli saada kaivamaan kuvetta.
Sunarin perustama lastenkoti on rekisteröity, mikä tarkoittaa, että sen toimintaa valvotaan. Lapset päätyvät tänne eri puolilta maata hallituksen alaisten tahojen kautta.
Tilaa on paljon: alun perin paikka rakennettiin 70 lapselle. Silloin, kun kävin täällä viimeksi, lapsia oli kuski Birendra Sanchaurin muistikuvien mukaan noin 35. Nyt heitä on enää 19.
Karki kertoo, että hänen äitinsä perustamassa lastenkodissa asuu vain sellaisia lapsia, joilla ei ole vanhempia, tai joiden ei ole turvallista kasvaa kotona. Vanhemmat saattavat olla esimerkiksi alkoholisteja.
Karkin mukaan lapsille ensisijainen paikka kasvaa on koti. Samaa mieltä on myös Unicef.
Vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan orpokotiturismi on ainakin Kambodžassa kuitenkin johtanut siihen, että lastenkoteja pidetään usein ensisijaisena avun muotona. Tutkimuksen mukaan lastenkotien määrä on ollut yhteydessä turistien määrään. Sama havainto on tehty myös Ugandassa.
Nepalissa kaikista eniten lastenkoteja on ollut samana vuonna kuin itse olin täällä ensimmäistä kertaa vuonna 2013, yhteensä 797.
Sunchauri on kertonut minulle autossa, ettei heillä ole käynyt vapaaehtoisia kahdeksaan vuoteen.
Sekaan on mahtunut kaikenlaisia toimijoita. Huijareita, rehellisiä ihmisiä ja puoliksi rehellisiä ihmisiä. Sellaisia, jotka haluavat lasten parasta mutta joilla ei ole siihen resursseja.
Nepalin hallituksen lastensuojelulautakunta kertoi vuonna 2015 julkaistussa selvityksessä lastenkotien puutteellisista elinoloista. Selvityksen mukaan monella lastenkodilla ei myöskään ollut kestävällä pohjalla olevaa varainkeruusuunnitelmaa.
Sunchauri on kertonut minulle autossa, ettei heillä ole käynyt vapaaehtoisia kahdeksaan vuoteen.
Lastenkotien määrä Nepalissa on puolittunut vuoden 2013 jälkeen. Vuonna 2021 niitä oli enää 417.
Sanchauri ja Mummy saattavat minut kolmannen kerroksen huoneeseen, jonka lattia on päällystetty likaisella ruskealla kokolattiamatolla. Repsottavan sauman alta pilkistää harmaata betonia.
Hyllyssä on suomenkielisiä kirjoja. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään tiheämmin.
Matkustavien ihmisten kirjoja. Sellaisten ihmisten kirjoja, jotka haluavat ymmärtää maailmaa, ajattelen.
Hakeuduin aikanaan vapaaehtoiseksi, koska halusin auttaa. Kuvittelin myös, että pääsisin töitä tehdessäni lähemmäksi oikeaa elämää, paikallisia ihmisiä ja kulttuuria.
Olin tohkeissani, kun sain syödä sormin, pestä pyykkini käsin, herätä aikaisin aamulla kuorimaan perunoita ja letittämään lasten rasvaisia mustia hiuksia. Surin katujen kapisia koiria ja tiilikuormia kantavia nälkiintyneitä aaseja mutta samalla nautin suurista tunteistani.
Kun lapset olivat koulussa, luin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä talon katolla. Imin itseeni vieraita kulttuureita kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka vaikea maailmasta on saada otetta.
Tämä on totta, tällainen on maailma, ajattelin kai.
Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka vaikea maailmasta on saada otetta. Sitä ei voi vain levittää eteensä kirjaimina tai kokemuksina ja tarkastella sitten ikään kuin ulkopuolelta käsin.
En ole varma, halusinko “pelastaa” lapset. Mutta se on varmaa, että katsoin kaikkea valkoisen teinin silmillä. Jos olisin ollut mukana huijauksessa, en olisi luultavasti tajunnut sitä. Minulta jäi niin paljon huomaamatta.
Lisäksi olen ymmärtänyt, ettei maailmaa voi vain katsoa. Siinä pitää olla, ja tiedostaa, että maailmassa olemisella on aina myös seurauksensa.
Kun vuonna 2013 palasin matkaltani kotiin, loin Facebookiin Nepalialbumi-nimisen kuvakansion. Olen piilottanut sen muilta käyttäjiltä aikaa sitten mutta nyt käyn kuvia läpi.
Yhdessä kuvassa hymyilen harmaissa pussihousuissani. Toisessa yksi pienimmistä lapsista on kiivennyt toisen lapsen olkapäille.
Sitten kuva, jossa kolme lasta pelaa korttia. Yhteen heistä olin erityisen kiintynyt. Hän on myös yksi harvoista, joiden nimen muistan edelleen: Navin.
Muistan, kuinka hän tuli mukaani lenkille, juoksi kumisissa sandaaleissa rinnallani ylös kukkulan päällä sijaitsevan temppelin portaita ja huusi “faster sister!”.
Navin kaipasi paljon hellyyttä, otti kiinni kädestä ja tuli halaamaan.
Muuta en hänestä tiedä. Enkä oikeastaan kenestäkään muustakaan.
Turistit eivät välttämättä ole hyviä kasvattajia eivätkä edes hyviä ihmisiä.
Millaista heidän elämänsä oli täällä? Miltä heistä tuntui, kun täällä ramppasi vapaaehtoisia? Miltä tuntui ensin kiintyä uuteen aikuiseen ja sitten tulla taas hylätyksi?
Tutkimukset kertovat, että sellainen vaikuttaa negatiivisesti aikuisuuden kiintymyssuhteisiin.
Turistit eivät välttämättä ole hyviä kasvattajia eivätkä edes hyviä ihmisiä. Minun rikosrekisterini tarkistettiin, mutta vapaaehtoiseksi pääsee muitakin kuin virallisia reittejä.
Mietin ottamiani kuvia ja kaikkia niitä muita kuvia, joita näistä lapsista on otettu ja julkaistu lupaa kysymättä. Eihän heillä ollut mitään yksityisyyttä.
Tällä kertaa tarkoitukseni on viipyä vain pari yötä, haastatella ihmisiä ja lähteä pois. En ole enää naiivi pussihousutyttö enkä ainakaan mikään valkoinen pelastaja. Olen valmis toimimaan oikein.
Olen kuitenkin flunssassa jo saapuessani.
Makaan huoneessani kuumeisena, ja välillä Mummy koputtaa oveeni. Hän tuo kuumaa vettä tai ilmoittaa, että lounas tai päivällinen on valmis.
En jaksa ajatella kolonialismia, kirjoittamista tai orpokotiturismin ongelmia vaan katson Love is Blind -sarjaa peiton alla.
Kun voin jo hieman paremmin, minut kutsutaan illalla mukaan korttipeliin. Lapset pyytävät minua auttamaan läksyissä. He alkavat sanoa minua siskoksi. Sister.
Sitten Sunchauri kysyy minulta, olisinko voinut jotenkin auttaa.
Nyt kun olen täällä, en yhtäkkiä enää osaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Hän ei tiedä, miksi vapaaehtoisia ei enää käy. Heitä tarvittaisiin. Ehkä voisin olla yhteydessä Allianssin nuorisovaihtoon tai muihin vastaaviin tahoihin Suomessa?
Rahat ovat vähissä. Australiassa on vielä joku yhteistyökumppani, mutta nyt vaikuttaa siltä, että sekin rahahana olisi sulkeutumassa.
Lastenkodin pyörittäminen maksoi vuonna 2024 noin 16 000 euroa.
Nyt kun olen täällä, en yhtäkkiä enää osaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Näytän lapsista ottamiani kuvia Sunchaurille. Yritän selvittää, keihin heistä voisin saada yhteyden.
Kun orpokotiturismia on tutkittu, huomio on keskittynyt paljon turisteihin ja heidän tunteisiinsa. Tunteilla on toki paljon merkitystä, sillä juuri niiden ympärille koko orpokotibisnes on rakentunut.
On myös ymmärrettävää, että lasten ääni on päässyt tutkimuksissa vähemmän kuuluviin. Mahdollisesti traumatisoituneiden lasten haastatteluun liittyy paljon eettisiä ongelmia.
He ovat kuitenkin parhaita henkilöitä kertomaan, miten lastenkodissa kasvaminen on heihin vaikuttanut. Eivätkä monet heistä ole enää lapsia.
Sunchauri luettelee, mitä kukakin nykyään tekee: Sapana on töissä Dubaissa, Ritu tekee työkseen käsitöitä, Manisha ja Samjhana opiskelevat Skotlannissa.
Taloudenhoitaja Sita Rasailin tytär Asmita asuu täällä edelleen äitinsä kanssa. Muistan Asmitan villinä, tummanpunaisessa samettimekossa. Nyt hän pukeutuu aamuisin collegen univormuun ja hyräilee Sabrina Carpenteria, kun pelaamme korttia.
Bishal Bishwkarm on myös collegessa. Hän rahoittaa opintonsa työskentelemällä orpokodissa ja tekemällä opettajan sijaisuuksia.
Kysyn myös Navinista, mutta Sancahuri ohittaa kysymykseni. Kerron myöhemmin, hän sanoo.
Hän soittaa muutaman puhelun, ja ilmoittaa, että ainakin kolme tyttöä pääsisi käymään illalla töiden jälkeen. Minulla ei ole heistä kuvia, mutta ainakin kaksi heistä on ollut täällä kanssani samaa aikaa.
Kun Anjita Nepali, Sumika Shrestha ja Punam Ghatane pääsevät paikalle, on ehtinyt tulla pimeää. Töissä on venynyt.
Nepali työskentelee sairaalassa hoitajana, ja Shrestha on töissä vakuutusyhtiössä. Ghatane on meikkitaiteilija.
Kaikki aikovat jäädä yöksi, pitkästä aikaa. He käyvät täällä aina kun mahdollista, mutta töiden takia aikaa ei tahdo yleensä löytyä.
Kaikki kolme asuvat nykyään omien äitiensä kanssa. Ghatanen ja Shresthan äidit ovat myös työskennelleet täällä jonkin aikaa. Mutta tämä on heidän lapsuudenkotinsa.
“Me ikävöimme Mummya”, Nepali sanoo.
Sunarin lisäksi he ikävöivät täällä muutakin. Ilmapiiriä ja yhteisiä juhlapyhiä. Sitä, että ympärillä on paljon ihmisiä.
Kiellettyjen asioiden tekemistä.
“Katsoimme joskus koulupäivinä salaa televisiota, ja välillä Birendra sai meidät kiinni. Ne ovat hyviä muistoja.”
Turistejakin he ikävöivät sen jälkeen, kun heitä ei enää käynyt.
“He opettivat meille käsitöitä, ja kävimme yhdessä retkillä. Meillä oli hauskaa yhdessä”, Shrestha sanoo.
“He olivat kuin perheenjäseniä.”
Kerron Facebook-kuvista. Kysyn, mitä he ajattelevat siitä, että heistä on jaettu kuvia ilman lupaa.
Kaikki vaikuttavat hämmentyneiltä. Ei se haittaa, he sanovat. Hehän halusivat itsekin ottaa yhteiskuvia vapaaehtoisten kanssa.
Kun juttelen myöhemmin Bishwkarmin kanssa, hän sanoo, ettei täällä kasvaminen ollut aina helppoa.
Hän ikävöi vanhempiaan. He ovat molemmat elossa. Vanhemmat kuitenkin erosivat Bishwkarmin ollessa pieni. Äiti meni uusiin naimisiin, isä otti poikansa ja laittoi hänet orpokotiin. Bishwkarm ei tiedä miksi.
Toisaalta täällä oli toinen perhe.
Kun jakaa vuosikausia kerrossängyn, syö samaa ruokaa ja käy samaa koulua, tulee läheiseksi, Bishwkarm sanoo.
Minusta on ehkä ollut myös jotain iloa.
“Minulla oli täällä paljon ystäviä, joiden kanssa pystyimme puhumaan kaikesta. Vanhemmistamme, ja siitä mitä haluamme tehdä tulevaisuudessa.”
Bishwkarm haluaisi työskennellä pankissa. Ehkä ulkomailla, ehkä toimitusjohtajana. Hän sanoo, että hänellä on paljon unelmia.
Myös Nepali, Shrestha ja Ghatane ovat puhuneet ulkomailla opiskelusta ja kielitestistä, joka heidän pitää suorittaa. Monen tavoitteena on päästä pois Nepalista.
Siinäkin mielessä vapaaehtoisista on ollut hyötyä. Heidän kanssaan on ollut mahdollista harjoitella englannin puhumista. Se on lapsille todella tärkeää.
Istun hajareisin kapealla penkillä ja kuorin Sitan kanssa pieniä perunoita alakerran keittiössä. Puhumme perheistä, vaikkei meillä oikeastaan ole yhteistä kieltä.
Mom, dad, sanon ja kuljetan samalla käteni kauas toisistaan sen merkiksi, että vanhempani ovat eronneet.
Kun Sita puhuu entisestä miehestään, hän huitaisee jonnekin selkänsä taakse.
Siinä hetkessä kaikki tuntuu olevan oikein. Myös keskustelut täällä kasvaneiden nuorten kanssa ovat tuntuneet eräänlaiselta synninpäästöltä. Minusta on ehkä ollut myös jotain iloa.
Mutta joka kerta kun pääsen omaan huoneeseeni ja kirjoitan Googlen hakukenttään “orphanage tourism”, kyynistyn jälleen. Ajatukseni sahaavat edestakaisin.
Suuressa kuvassa ja rakenteiden tasolla on varmasti totta, että orpokotiturismi on monella tapaa haitallista. Oli sitten missä tahansa vapaaehtoisena, tulee ruokkineeksi ilmiötä, jonka seurauksena osa lapsista joutuu kärsimään.
Orpokotien tilalle onkin tullut järjestöjä, jotka kamppailevat lasten institutionalisoitumista vastaan levittämällä tietoa ja palauttamalla lastenkodeissa asuvia lapsia takaisin vanhemmilleen tai omien yhteisöjensä pariin.
Samalla sellaiset paikat, joissa kasvavilla lapsilla ei ole muita vaihtoehtoja, eivät tahdo löytää rahoitusta enää mistään. Kaikki lapset eivät myöskään haluaisi palata sellaisten vanhempien luokse, jotka ovat hylänneet heidät. He saattavat ikävöidä yhteisöä, joka heillä oli lastenkodissa.
Arjen ja yksilöiden tasolla totuus ikään kuin hajoaa palasiksi. Se muuttuu erilaisiksi kohtaloiksi, hyviksi ja huonoiksi puoliksi. Perunankuoriksi, korttipeleiksi, hetkellisiksi iloiksi ja kaipaukseksi.
Triviaaleiksi asioiksi, joiden merkitystä on mahdotonta tunnistaa läheltä katsottuna.
Asmita tulee juttelemaan äitinsä kanssa. Hän irvistää, päästää hampaidensa välistä sihisevän äänen ja osoittaa tuoretta rustolävistystä korvassaan.
Sita nousee katsomaan korvaa lähempää ja kurtistaa kulmiaan.
“Otin sen muutama päivä sitten. Se on niin kipeä, etten pysty nukkumaan toisella kyljellä”, Asmita selittää.
Sunchauri kertoo minulle Navinista vasta monta viikkoa matkani jälkeen.
Tilanne muuttui hankalaksi, kun koronarajoitukset tulivat voimaan. Navin oli tutustunut lastenkodin ulkopuolella asuviin poikiin. He käyttivät yhdessä huumeita.
Henkilökunta yritti pitkään auttaa Navinia, mutta poika käyttäytyi holtittomasti ja oli vaaraksi muille lapsille.
Sitten Navin varasti Bishwkarmin tietokoneen ja myi sen.
Henkilökunta soitti poliisille, tietokoneen ostanut kauppias löytyi ja tämä lahjoitti tietokoneesta saamansa rahat huumevieroitukseen.
Navin ei kuitenkaan koskaan päätynyt vieroitukseen. Hän ei halunnut. Piti tehdä vaikea päätös: Navin ei voisi enää asua täällä.
Hän on nyt 22-vuotias ja asuu lähistöllä Sunchaurin veljen kanssa. Sunchauri yrittää edelleen auttaa poikaa. Tämä tarvitsisi virallisen kansalaisuustodistuksen, joka voisi helpottaa esimerkiksi työn saantia tulevaisuudessa.
“En ymmärrä, miten näin kävi. Yritimme auttaa häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla”, Sunchauri sanoo puhelimessa.
“Aiheesta ei ole helppo puhua.”
Ennen kuin lähden kotiin, otan lapsista lastenkodin uusia nettisivuja varten sellaisia kuvia, joissa ei näy kasvoja. Kysyn myös Sunchaurilta, onko jotain, mitä lapset tarvitsisivat.
Uudet kengät, hän vastaa.
Niinpä lähtöäni edeltävänä päivänä keräämme lapset yhteen ja kävelemme asfaltilla päällystetyn tien laitaa yhdelle niistä kojuista, joissa myydään muoviin käärittyjä kenkiä.
Kaupassa myyjä availee muovikääreitä ja Bishwkarm kokeilee sormillaan, kuinka paljon kengän kärkeen jää tilaa. Sovittaminen kestää ja kestää. Lapset valittavat, että heillä on tylsää.
En tiedä teenkö oikein, kun ojennan myyjälle paksun nipun seteleitä. Jos olen oikein rehellinen, toimin ensisijaisesti kiitollisuudenvelasta käsin – flunssa kesti lopulta päiväkausia.
Kun lähden, kukaan ei pyydä minua palaamaan. Lupaan Sunchaurille olla yhteydessä Allianssin nuorisovaihtoon, mutta tiedän, etten ole taaskaan aivan rehellinen.
Sellaista on olla maailmassa.
Navinin nimi on muutettu.