Aminata Boye osoittaa hiekkaisen kotikujan päässä pilkottavaa merta, Atlantin rantaa, jonka yllä puhaltaa pölyä pyörittävä tuuli. Tästä hänen lapsensa lähtivät.
Juuri tästä kohtaa matkustajat nousivat ensin pieniin kalastajaveneisiin, jotka kuljettivat heidät ulapalle parin, kolmen kilometrin päähän. Siellä he siirtyivät isompaan veneeseen.
”Nuorempi poikani lähti lokakuussa 2020, minun siunauksellani”, kertoo Aminata.
”Hän oli silloin 13-vuotias. Tiesin, että hänellä olisi paremmat mahdollisuudet käydä koulua ja löytää töitä Euroopassa kuin täällä Senegalissa.”
”Mutta kun esikoiseni Wally kertoi suunnitelmistaan, kielsin häntä lähtemästä. Hän auttoi isäänsä merellä, he kalastivat yhdessä. Hänen paikkansa oli täällä kotona.”
Poika lähti silti, seuraavana sunnuntaina. Edessä oli 1 500 kilometrin merimatka Mbourin kaupungin rannalta kohti Kanariansaaria.
Poikien lähdöstä on nyt melkein viisi vuotta. Wallyn pikkuveli täyttää pian 18 ja opiskelee Teneriffalla. Kun soitamme hänelle yhdessä videopuhelun, ruudulla näkyy harteikas nuorimies, jolle äiti lähettää lentosuukkoja.
Sitten Aminata näyttää kuvan esikoisestaan, ujosta teinistä, jonka kasvoilla häilyy vielä lapsuuden pyöreyttä. Aminatan katse viipyy hetken kuvassa, sitten hän laskee puhelimen pois kädestään.
”Minun on vaikea puhua Wallysta. Tulen siitä hyvin surulliseksi.”
19-vuotias Wally menehtyi matkalla. Samalla lokakuisella viikolla merellä katosi Alarm Phone -järjestön arvion mukaan 480 Senegalin rannikolta lähtenyttä ihmistä. Monet heistä olivat Wallyn tavoin koronarajoitusten koettelemia nuoria kalastajia, joiden elinkeinoa oli uhannut jo pidempään ulkomaisten teollisten troolareiden kilpailu.
”Ei kukaan halua nähdä nälkää”, sanoo Aminata. ”Wally oli uupunut jatkuvaan epävarmuuteen.”
Lähtijöiden määrä ei ole sittemmin laskenut. Espanjan sisäministeriön mukaan vuonna 2024 Kanariansaarille saapui meriteitse yli 46 000 henkilöä, joista lähes 12 000 oli senegalilaisia. Espanjalaisen Caminando Fronteras -järjestön arvion mukaan reitillä olisi samana vuonna kuollut tai kadonnut lähes 10 000 ihmistä.
”Kun Wally katosi, en pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta. Kuljin talosta toiseen kyselemässä, tietäisikö joku, mitä oli tapahtunut. En kyennyt töihin enkä mihinkään muuhunkaan”, Aminata muistelee.
Hän tunsi olevansa surunsa kanssa yksin, kunnes hän sattumalta tapasi toisen, samassa tilanteessa olevan naisen. Se oli suuri helpotus.
”Yhdessä puhuminen lämmitti sydäntäni. Ymmärsimme toisiamme. Se oli lohdullista.”
Kun Aminata hieman myöhemmin kuuli toisesta samassa tilanteessa olevasta äidistä, hän järjesti kolmikolle yhteisen tapaamisen. Pian yhteisistä juttutuokioista tuli säännöllisiä ja ryhmä kasvoi suuremmaksi. Mukaan tuli myös puolisonsa matkalla menettäneitä naisia, jotka olivat jääneet yksin lasten kanssa.
”Heidän tilanteensa on usein todella vaikea, koska kotona ei ole enää elättäjää. Miehen perhe saattaa häätää vaimon ja lapset kadulle tai naittaa tämän kadonneen aviomiehen veljelle.”
Yksinäinen nainen lapsineen tarkoittaa monta ruokittavaa suuta. Siksi Aminata ja muut naiset alkoivat pitää yhteistä kassaa, josta tarvittaessa voidaan auttaa apua tarvitsevaa. He järjestivät yhteisiä leikkituokioita lapsille, joiden isä oli kadonnut matkalla, ja selvittivät lakikiemuroita, jotta yksin jääneet naiset saisivat virallisesti lesken statuksen. Toiminnan laajetessa he päättivät perustaa oman järjestön kadonneiden omaisille. Nimeksi tuli COVES, Collectif des victimes de l’émigration au Sénégal, eli Maastamuuton uhrien yhteisö.
Joillekin omaisille olin heidän ainoa yhteytensä kadonneeseen. Heillä ei ollut mitään muuta, mihin tarttua.
Maastamuutto ei ole Senegalissa uusi ilmiö, mutta COVESin kaltaisia, kadonneiden omaisten järjestöjä ei maassa ole aiemmin juurikaan ollut. Katoaminen matkalla voidaan kokea häpeälliseksi epäonnistumiseksi maassa, jossa monen perheen elanto riippuu ulkomailla asuvan perheenjäsenen lähettämistä avustuksista. Maailmanpankin laskujen mukaan Senegalin bkt:sta 10,6 prosenttia on peräisin diasporan rahalähetyksistä.
Pitkään ainoa kadonneiden omaisia tukeva järjestö oli Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC), jolla on toimisto pääkaupungissa Dakarissa. Järjestön henkilötiedustelupalvelu etsii ja auttaa perheenjäseniä saamaan jälleen yhteyden toisiinsa kansainvälisen verkostonsa avulla. Yhteistyössä Senegalin Punaisen Ristin kanssa ICRC on järjestänyt tiedotustilaisuuksia kadonneiden omaisille sellaisilla seuduilla, joilla lähtijöitä on ollut paljon.
Aminata tuntee hyvin Punaisen Ristin palvelun. Hän on ollut mukana ICRC:n järjestämissä etäkoulutuksissa, joissa kadonneiden omaisten parissa työskentelevät ihmiset eri puolilta maailmaa voivat vaihtaa kokemuksiaan. Se on ollut rikastuttavaa: tietämättömyys läheisen kohtalosta aiheuttaa samaa ahdistusta ja surua missä päin maailmaa tahansa.
Pikkuhiljaa COVESin vapaaehtoiset ovat luoneet yhteyksiä myös muihin maahanmuuton parissa työskenteleviin järjestöihin. Senegalissa ja Marokossa toimivan Délégation Diocésaine des Migrations -järjestön kanssa on pidetty isänsä menettäneille lapsille omaa kerhoa, jossa on ollut mukana myös psykologi.
Yhteyksiä on luotu myös Boza Fii -järjestöön, joka syntyi COVESin tavoin yksittäisten ihmisten aloitteesta. Järjestö sai alkunsa, kun sen perustaja Saliou Diouf päätti luopua omista lähtöaikeistaan ja palasi Marokosta Senegaliin muutama vuosi sitten.
”Yritin ylittää meren useaan otteeseen. Tiedän, mitä on lähteä, ja tiedän, millaista on joutua haaksirikkoon.”
Diouf on opiskellut merenkulkua ja osasi varautua ylitykseen. Siksi hän alkoi Marokossa ollessaan ohjeistaa myös muita matkalla olevia: millä säällä on parasta olla lähtemättä, miten toimia hätätilanteessa. Kun tieto merihätään joutuneesta veneestä kantautui Dioufin korviin, hän antoi hälytyksen meripelastuksesta vastaaville viranomaisille Espanjassa tai Marokossa.
”En rohkaise ketään lähtemään. Se on jokaisen oma päätös. Mutta jos päätös on tehty, on kaikkien edun mukaista, että matka taittuu mahdollisimman turvallisesti.”
Marokossa ollessaan Saliou Diouf joutui useaan otteeseen kohtaamaan uutisia haaksirikoista. Joskus vene matkustajineen katosi kokonaan. Kun henkiin jääneitä ei ole, kukaan ei ole kertomassa, mitä tapahtui.
Uhrien omaisille tilanne on sietämätön. Vähitellen Dioufista tuli läheisiään etsivien perheiden yhteyshenkilö Marokossa.
”Joillekin omaisille olin heidän ainoa yhteytensä kadonneeseen. Heillä ei ollut mitään muuta, mihin tarttua.”
Boza Fii syntyi tarpeesta tehdä kadonneiden kohtaloita näkyvämmäksi mutta myös halusta kyseenalaistaa maahanmuuttopolitiikkaa.
”Monet haluaisivat lähteä matkaan turvallisesti, mutta Euroopan maat eivät myönnä viisumeita”, sanoo Saliou Diouf. ”Meidän hallituksemme ottaa puolestaan vastaan Euroopan unionin rahaa vastineeksi siitä, että rajoja valvotaan paremmin. Meistä on tullut vankeja omassa maassamme.”
Kuka on vastuussa, kun ihmisiä katoaa merimatkalla? Euroopan maissa, jonne laivat saapuvat, syytteet kohdistuvat useimmiten laivan kapteeniin, jonka katsotaan olevan vastuussa ihmissalakuljetuksesta ja ihmishenkien vaarantamisesta. Useimmiten kapteeni ei kuitenkaan ole varsinainen matkanjärjestäjä vaan itsekin Eurooppaan pyrkivä henkilö, joka saa ilmaisen matkan vastineeksi veneen ohjaamisesta.
Saliou Diouf on sitä mieltä, että vastuu kuuluu myös Euroopan maille, jotka kiristävät rajavalvontaa eivätkä myönnä viisumeja.
Onko kadonneen henkilön omaisilla mahdollisuutta hakea oikeutta?
”Periaatteessa kyllä”, sanoo kansainväliseen oikeuteen erikoistunut juristi Omer Shatz, joka toimii Front Lex -nimisen järjestön laillisena johtajana. Front Lexin tarkoitus on haastaa Euroopan unionin maahanmuuttopoliittisia päätöksiä oikeusteitse.
”Jos on selkeitä todisteita siitä, että merihädässä ollut alus on tietoisesti jätetty oman onnensa nojaan, asiasta voidaan tehdä valitus”, selvittää Shatz. ”Se voi kohdistua joko yksityishenkilöön tai oikeushenkilöön, kuten valtioon tai valtion virastoon.”
Itse asiassa on useita kansainvälisiä lakitekstejä, joihin voidaan vedota tällaisessa tapauksessa, sanoo Shatz. Kansainvälinen merioikeus velvoittaa auttamaan merihädässä olevaa alusta. Geneven sopimus suojelee turvapaikanhakijoita. Kolmas teksti tällaisessa tapauksessa voisi olla Euroopan ihmisoikeussopimus, Shatz luettelee.
Mutta asiassa on iso mutta.
”Sekä merioikeuden että Geneven sopimuksen kohdalla valituksen voi tehdä vain valtio toisen valtion toiminnasta”, selvittää Shatz.
Ainoat lakitekstit, joihin yksityishenkilöt voisivat vedota olisivat siis ihmisoikeussopimukset. Mutta ennen kuin asia voidaan viedä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, on käytävä läpi muut oikeusasteet sopimuksen allekirjoittaneessa valtiossa. Tämä puolestaan vie vuosikausia.
Tällä hetkellä tendenssi tuntuu olevan pikemminkin maahanmuuttajien ja heitä matkalla auttavien henkilöiden syyttäminen. Saliou Diouf kertoo joutuneensa poliisikuulusteluun, koska hänen numeronsa löytyi ylitystä yrittäneen henkilön puhelimesta. Hän oli vastannut tiedusteluun merisäästä.
”Poliisi sanoi, että minun olisi pitänyt ilmiantaa tämä henkilö, koska tiesin hänen lähtöaikeistaan. Vastasin, ettei maastamuutto ole rikos. Olen nähnyt aivan liian monen menehtyvän matkalla turhien riskien takia.”
Me haluamme, että ihmisillä on asioista oikeaa tietoa, jotta kukaan ei ottaisi turhia riskejä.
Pari päivää myöhemmin kävelemme pitkin Kayarin kalastajakylän rantaa yhdessä Saliou Dioufin ja Boza Fiin vapaaehtoisten kanssa. He ovat tulleet tapaamaan paikallisia kalastajia, joiden kanssa on tarkoitus järjestää muistotilaisuus kadonneille.
Yksi kalastajista kertoo espanjalaisten poliisien käyneen jututtamassa asukkaita samalla rannalla muutama viikko aiemmin. Toinen kysyy satelliittipuhelimen käytöstä. Saliou kertoo Espanjan pyynnöstä saada EU:n rajavalvontavirasto Frontexin partioita Senegalin edustalle ja vahvistaa satelliittipuhelimen toimivan myös avomerellä, jonne tavallinen mobiiliverkko ei kanna. Samalla sovitaan muistotilaisuuden käytännön järjestelyistä.
”Monet maahanmuuton parissa työskentelevät järjestöt toistavat Euroopan ja Senegalin viranomaisten viestiä siitä, ettei kenenkään pitäisi lähteä vaaralliselle matkalle. Me haluamme, että ihmisillä on asioista oikeaa tietoa, jotta kukaan ei ottaisi turhia riskejä.”
Kayarin kylän koripallokentällä järjestettävässä tilaisuudessa tapaan uudelleen Aminata Boyen. Hän on tullut paikalle tukemaan Boza Fiin ystäviä ja kunnioittamaan kadonneiden muistoa. Hänellä on sylissään valkoinen t-paita, johon on painettu Wally-pojan kuva ja nimi. Kun Saliou levittää kentälle pitkän banderollin, johon on merkitty kaikki vuonna 2020 Kanarian reitillä tapahtuneet haaksirikot, Aminata asettelee t-paidan maahan nimilistan viereen ja sytyttää kynttilän.
Viime vuonna Aminataan otti yhteyttä 56 Mbourin asukasta, jotka etsivät tietoa kadonneesta omaisesta.
”Moni jää yksin surunsa kanssa. Yhdessä olemme vahvempia”, sanoo Aminata.