Jokin aika sitten Ylellä pyöri mainos uutissovelluksesta. Mainosvideolla ihmiset seisovat talvisella bussipysäkillä, kunnes yksi saa puhelimeensa viestin siitä, että lakko on alkanut. Hän lähtee pysäkiltä, ja muut jäävät tamppaamaan lumista maata pysyäkseen lämpimänä pakkassäässä. Ruudulle tulee teksti ”pysy ajan tasalla tuoreimmista uutisista ja puheenaiheista”.
Toisessa versiossa työpaikan kahvihuoneessa joku lukee puhelimestaan, että Suomi voitti jääkiekossa. Hän alkaa tuulettaa villisti, ja ihmiset ympärillä katsovat kummeksuen. Sanaakaan ei sanota, iloa ei jaeta.
Yle julistaa nettisivuillaan, että sen tehtäviin kuuluu demokratian ja kulttuurin vahvistaminen sekä tasa-arvon ja yhteenkuuluvuuden edistäminen. Noinko sitä yhteenkuuluvuutta rakennetaan, minä kysyin ja kiristelin kiroillen leukaperiäni mainoksen nähtyäni.
En olisi reagoinut mainokseen yhtä voimakkaasti, ellen olisi jo jonkin aikaa kauhuissani katsellut, mihin ihmisten välinen vuorovaikutus ja keskustelutaidot näyttävät ajautuvan. Meno tuntuu sanalla sanoen dystooppiselta.
Tuo kylmäävä tulevaisuus pilkahtelee esiin ruuhka-ajan raitiovaunussa Tampereella, kun kukaan ei hiisku sanaakaan halutessaan ulos vaan painautuu päättäväisesti kanssamatkustajia vasten ja raivaa tiensä ovelle. Tai kun käyn ruokaostoksilla Lidlissä ja punastelen kassalla, sillä taas erehdyin luulemaan, että myyjä sanoi muovipleksinsä takaa jotakin minulle, vaikka hän jutteleekin kollegoilleen korvanapeissaan.
Vastakkainasettelua kiihdyttää se, ettemme panosta enää vanhaan kunnon keskusteluun.
Arkemme on ollut mediavälitteistä jo pitkään, mutta jokin sen luonteessa on alkanut pelottaa minua. Pelkään, että se peilimaailma, josta Naomi Klein kirjoittaa kirjassaan Kaksoisolento, on arkea jopa lähikaupassani. Peilimaailmassa sama todellisuus ja sitä koskeva tieto – Kleinin kirjassa maailmanlaajuinen pandemia – muuttuu eri käsissä vastakohdakseen.
Siellä, missä ennen oli ajattelua, Klein näkee nyt vastakkainasettelua. Ja väitän, että tuota vastakkainasettelua kiihdyttää se, ettemme panosta enää vanhaan kunnon keskusteluun.
Kehomme ovat kyllä samassa tilassa, mutta yhä useammin emme jaa siinä mitään muuta kuin satunnaisen katseen ja ilman välillämme. Emme kysy kelloa tai tietä. Istumme busseissa ja raitiovaunuissa yhdessä muttemme katso ohitse kiitävää maisemaa vaan puhelimiamme.
Olen saanut monesti palautetta siitä, että kyselen asioita ihmisiltä enkä koneilta. Ihmiset ähkäisevät väsyneenä vastauksen: mikset katso netistä.
Mutta inhimillinen keskustelukulttuuri ei ole niin mustavalkoista kuin pelkkä kysymys–vastaus-asettelu antaa ymmärtää.
Kun kysyn ystävältäni, miten kookoskuitu toimii tiettyjen viherkasvien kasvualustana, en kysy häneltä vain tätä nimenomaista kysymystä. Samalla olen kiinnostunut siitä, miten hän luulee sen toimivan, miten hän kuitua kokeiltuaan on kokenut sen toimivan, miten hän on kuullut sen toimivan tai mistä hän uskoo minun löytävän tiedon siitä, miten se toimii.
Olen kiinnostunut ihmisistä ja siitä, miten he navigoivat yhteisessä maailmassamme. En siitä, miten kone vastaa kysymykseeni ja mihin järjestykseen se asettaa kaikki 230 000 hakutulosta.
Mutta kun perheenjäseneni tiedustelee, että mitenköhän tulostimen saisi toimimaan, kuulen ohjeistavani, millä kysymyksellä tieto löytyisi netistä. Ei minullakaan ole aikaa auttaa.
Keskustelusivusto Redditissä käyttäjä UsualMorning98 kertoo kysyneensä pelikavereiltaan erään videopelin biisin nimeä. Yksi kavereista oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen ei olisi pitänyt kysyä vaan googlettaa asia. Että oli laiskaa häneltä kysyä.
Internet on tuonut enemmän mahdollisuuksia yksilölle tietää ja osata, mutta siinä samassa hirvittävän paineen tietää ja osata. Se istuu täydellisesti uusliberalistiseen yksilökeskeiseen ihmiskuvaan, jossa itseään voi kehittää loputtomiin, jos ei vain ole laiska, niin kuin UsualMorning98 oli.
Kyse ei ole vain keskustelukulttuurista vaan yhteiskuntarauhasta. Siitä, että osaamme jakaa tilan eri tavoin ajattelevien kanssa.
Kun emme enää keskustele, emme enää kuuntele. Toimittaja Kate Murphy kirjoittaa kirjassaan Et taida kuunnella – miksi kuunteleminen on tärkeää ja miksi se muuttaa meitä kyselytutkimuksesta, jonka mukaan vastakkaisten mielipiteiden kuuleminen sai yhdysvaltalaisopiskelijat kokemaan olonsa turvattomaksi. 51 prosenttia heistä ajatteli, että mielenosoituksessa on hyväksyttävää vaientaa huutamalla puhuja, jonka kanssa on eri mieltä. Viidesosa taas kannatti väkivaltaa keinona estää puhujaa pitämästä puhettaan.
Vaikka kuplat ajautuisivat valovuosien päähän toisistaan, fyysinen todellisuus jää tälle yhdelle pallolle: sen maihin, kaupunkeihin, kaupunginosiin ja raitiovaunuihin.
Siksi lopulta kyse ei ole vain keskustelukulttuurista vaan yhteiskuntarauhasta. Siitä, että osaamme jakaa tilan eri tavoin ajattelevien kanssa. Ja siitä, että arkinen kanssakäymisemme ei rakennu suurten teknologiayritysten varaan, joiden moraali- ja sananvapauskäsitykset saattavat muuttua yhtä nopeasti kuin hallituksetkin.
Onneksi kuitenkin jotkut Reddit-ketjun vastaajat uskovat vielä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Käyttäjän Joppekim mukaan ihmiset eivät kysy tietääkseen vaan keskustellakseen toistensa kanssa.
”Älä anna Googlen kaapata keskustelujasi”, hän lisää.
Kirjoittaja ei uskalla edes ajatella ChatGPT:tä, saati käyttää sitä.