”Tasavertainen kumppanuus. Kehittyvien maiden vastuu kehityksestään. Suomen kaupallis-taloudelliset intressit.”
Siinä fraaseja, jotka toistuvat valtioneuvoston viime kesänä julkaisemassa Kansainvälisten taloussuhteiden ja kehitysyhteistyön selonteossa.
Selonteossa linjataan, millaista kauppa- ja kehityspolitiikkaa Suomi tällä hallituskaudella tekee. Päätavoite on selvä: edistää kauppaa ja etenkin suomalaisten yritysten etuja kehittyvillä markkinoilla.
Hetkinen. Eikö kehitysyhteistyön tavoitteena pitänyt olla köyhyyden vähentäminen? Se jää selonteossa taka-alalle.
Tavallaan kyllä, tavallaan ei.
”Ei kehitysyhteistyö ole koskaan ollut täysin irti avunantajien omien kansallisten etujen edistämisestä. Siltä on aina haettu hyötyjä, joita syvenevä vuorovaikutus tuo mukanaan”, muistuttaa Suomen Lähetysseuran johtava vaikuttamistyön asiantuntija Niko Humalisto.
Jokin on viime vuosina kuitenkin muuttunut niin Suomen politiikassa kuin avunantajamaissa laajemminkin.
”Isoin murros on ehkä siinä, että nyt ajatellaan aiempaa voimakkaammin, että meidän antamamme rahoituksen pitää myös tulla takaisin rahoituksena, mieluiten korkojen kera”, Humalisto sanoo.
Periaatteessa vauraat länsimaat rahoittavat kyllä kehitysyhteistyötä avokätisemmin kuin ehkä koskaan aiemmin, ainakin, jos katsotaan teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD:n tilastoja. Vuonna 2023 apua annettiin yli 223 miljardia dollaria. Se on kolmanneksen enemmän kuin vuonna 2019.
Suurin osa kasvusta selittyy kuitenkin Ukrainan sodalla ja koronapandemialla. Apua käytetään yhä enemmän myös menoihin, jotka eivät vastaa kehitysyhteistyön perinteistä määritelmää – esimerkiksi velkahelpotuksiin tai avunantajamaan sisäisiin pakolaiskuluihin. Eurooppalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Concordin mukaan vuonna 2023 rikkaat maat käyttivät jo yli viidenneksen kehitysavustaan tämäntyyppisiin menoihin.
Apua myös kanavoidaan yhä enemmän yksityisen sektorin kautta. Esimerkiksi Suomi aikoo lisätä koulutus- ja teknologiavientiä kehittyviin maihin. Yhä suurempi osa rahoituksesta aiotaan käyttää ”vivuttamiseen” eli yksityisten investointien houkuttelemiseen kehitysyhteistyöhön.
EU puolestaan lanseerasi vuonna 2021 Global Gateway -aloitteen, joka ohjaa varoja etenkin isoihin infrastruktuuri- ja energiahankkeisiin kehittyvissä maissa. Vuoteen 2027 mennessä on tarkoitus panna liikkeelle yhteensä 300 miljardia euroa. EU:n yrityksillä on hankkeissa keskeinen rooli.
Yksityinen sektori nähdään herkästi kuin Kalevalan Sampona: kun se vain saadaan pyörimään, mylly jauhaa itsekseen myönteisiä kehitysvaikutuksia, jotka taas tuottavat lisää vaikutuksia.
Kaupalliseen yhteistyöhön satsaaminen ei ole uusi ilmiö. Humalisto näkee, että kehitysajattelussa ollaan osin palaamassa kehitysyhteistyön historian alkuaikoihin, 1960-luvun modernisaatioteorioihin. Silloin ajateltiin, että kun kehittyvien maiden talous kasvaa ja ne teollistuvat, myös poliittiset ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat.
Eikö kehitys sitten edellytä talouskasvua? Kyllä, Humalisto sanoo. Se ei kuitenkaan yksin riitä.
”Yksityinen sektori nähdään herkästi kuin Kalevalan Sampona: kun se vain saadaan pyörimään, mylly jauhaa itsekseen myönteisiä kehitysvaikutuksia, jotka taas tuottavat lisää vaikutuksia. On kuitenkin tarkasteltava huolella, tarjoavatko kasvuinvestoinnit ratkaisuja talouden rakenteellisiin ongelmiin, kuten köyhien maiden velkataakkaan tai verotulojen karkaamiseen.”
Maailma on myös pullollaan esimerkkejä siitä, että kasvu ei ole tuonut mukanaan ihmisoikeuksien kunnioitusta tai ratkonut ympäristöongelmia, päin vastoin, hän muistuttaa.
Kauppaa ja taloutta painottava kehitysyhteistyö luo muitakin ongelmia. Järjestösektorilla on kritisoitu EU:n Global Gatewayta siitä, että se palvelee enemmän unionin omia etuja esimerkiksi ohjaamalla julkisia varoja unionin omille yrityksille.
Aiemmissa tutkimuksissa taas on kritisoitu yksityisen sektorin kehitysyhteistyötä läpinäkymättömyydestä, epäselvistä tuloksista ja siitä, että hankkeet kohdistuvat usein vauraampiin kehitysmaihin.
Se, miksi kehitysyhteistyön toivottaan nyt tuovan hyötyjä erityisesti avunantajille itselleen, liittyy moneen yhtäaikaiseen trendiin.
”Siihen liittyy isoja maailmanpoliittisia muutoksia sekä globaalissa etelässä että pohjoisessa, ja ne luovat aika monimutkaisen cocktailin. Globaalin solidaarisuuden ideaali on kadonnut tai hälvenemässä – tai sitä lähtökohtaisesti jopa vastustetaan”, sanoo Helsingin yliopiston akatemiatutkija, globaalin kehitystutkimuksen lehtori Eija Ranta.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on pannut maailmanpolitiikan pelilaudan uusiksi. Erityisen tärkeä rooli on Kiinalla ja muilla nousevilla talouksilla, jotka ovat jo pidempään solmineet yhteyksiä kehittyviin maihin.
Kiina rahoittaa kumppanimaissaan laajoja infrastruktuurihankkeita eikä kysele ihmisoikeuksien tai demokratian perään, toisin kuin länsimaiset avunantajat ovat perinteisesti tehneet. EU on lanseerannut Global Gatewayn osaksi säilyttääkseen vaikutusvaltansa geopoliittisessa kilvassa.
Globaalin etelän maiden sydämistä käydään geopoliittista kamppailua.
Oman lorauksensa cocktailiin tuo oikeistopopulismin ja kansallismielisyyden nousu, joka on monissa avunantajamaissa johtanut kehitysyhteistyökriittisen keskustelun lisääntymiseen ja avun leikkaamiseen. Esimerkiksi perinteisesti avokätisissä Ruotsissa ja Hollannissa apua on leikattu rajusti. Suomessakin kehitysyhteistyöhön kohdistuu lähivuosina leikkauksia.
Myös Ranta pohtii, mitä tapahtuu, kun kehitysyhteistyötä tehdään yhä enemmän kaupallisin ja geopoliittisin perustein.
”Globaalin etelän maiden sydämistä käydään geopoliittista kamppailua, eikä sitä valitettavasti käydä demokratian, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon kielellä. Kannan huolta siitä, kuka tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa näitä arvoja enää ajaa ja kuka niitä rahoittaa.”