Berlinale-elokuvajuhlien Saksassa aiheuttama kohu on viimeisin esimerkki tavasta, jolla maa asemoi itsensä Israelin liittolaiseksi sodassa palestiinalaisia vastaan.

Useiden festivaalivieraiden tavoin parhaan dokumenttielokuvan palkinnon voittaneet israelilainen Yuval Abraham ja palestiinalainen Basel Adran kritisoivat Israelin hallintoa ja pyysivät asekaupan lopettamista. Lisäksi Berlinalen Instagramiin ilmestyi Israel-kriittinen julkaisu.

Seurauksena useat johtavat poliitikot ovat vaatineet tutkintaa antisemitistisiksi katsotuista lausunnoista.

Israel-kritiikin samaistaminen antisemitismiin ei ole ilmiönä uusi. Saksassa on vuodesta 2018 toiminut kymmeniä antisemitismikomissaareja, joiden noudattamassa antisemitismin määritelmässä “hyökkäys” Israelin valtiota kohtaan voidaan ymmärtää juutalaiseen yhteisöön kohdistuvaksi.

Myös kansainvälisen, Israelia boikotoivan BDS-liikkeen tukeminen on käytännössä kriminalisoitua Saksassa.

Arabitaustaisten lisäksi erityisesti liberaaleja ja vasemmistolaisia juutalaisia on syytetty antisemitismistä. Lukuisia aktivisteja, taiteilijoita, kirjailijoita ja tutkijoita on joutunut erilaisten toimien (kuten erottamisen tai yhteistyön perumisen) kohteeksi.

Tehdessäni etnografista kenttätyötä Berliinissä 2018-2019 havaitsin muslimeiksi tai arabeiksi miellettyihin maahanmuuttajiin kohdistuvan “huolta” heidän oletetusta antisemitismistään.

Tuntemani palestiinalaistaustaiset naiset ja heidän kanssaan asioivat sosiaalityöntekijät kertoivat opettajien sanoneen lapsille, etteivät Palestiinan lippu tai muut Palestiinaan liitetyt symbolit olleet sallittuja.

Maahanmuuttajataustaisille naisille, erityisesti muslimeille, suunnatun historiaseminaarin päättävässä yleisötapahtumassa saimme puolestaan kuulla yleisöltä, kuinka tärkeää juuri näiden naisten oli oppia holokaustista heidän sisäistettyjen antisemitististen ajatustensa vuoksi.

Viranomaistahoilta tuleva antisemitismin syytös systemaattisesti häivyttää palestiinalaista identiteettiä julkisesta tilasta ja hiljentää Israelin hallintoa kritisoivia ääniä.

Tutkija ja aktivisti Angela Davis on kritisoinut Saksan muistamisen kulttuuria, jonka seurauksena tuki Israelille ja antisemitismin leima heijastuvat suorana syrjintänä Saksassa elävään Euroopan suurimpaan palestiinalaisdiasporaan.

On hälyttävää, että pelkkä palestiinalainen identiteetti samaistetaan antisemitismiin.

Antropologit Michael Rothberg ja Yasemin Yildiz ovat myöskin tuoneet esiin maan virallisen muistamisen kulttuurin ulossulkevia ulottuvuuksia suhteessa vähemmistöihin.

Israelin laajamittaisen hyökkäyksen alettua tilanne on kärjistynyt entisestään. Saksan suurimmat puolueet CDU ja SPD ovat aloittaneet Mythos Israel 1948 -lehtisten levittämisen merkittävän palestiinalaisvähemmistön asuttaman Neuköllnin kaupunginosan kouluissa.

Lehtisissä esitetään muun muassa räikeä väite siitä, että 1948 vuoden ”Nakba” eli palestiinalaisten pako ja karkottaminen alueilta, joissa he asuivat ennen Israelin valtion perustamista, olisi pelkkä myytti.

Neuköllnissä asuvat tuttavani ovat viime kuukausina kertoneet alueelle ajoittain ilmestyneistä tarkastuspisteistä, joiden avulla kontrolloidaan ihmisten liikkumista ja ennaltaehkäistään “laittomia” ilotulituksia tai mielenilmauksia.

Viranomaistahoilta tuleva antisemitismin syytös systemaattisesti häivyttää palestiinalaista identiteettiä julkisesta tilasta ja hiljentää Israelin hallintoa kritisoivia ääniä.

Näin on jopa siinä mittakaavassa, että sen voi nähdä toisintavan Israelin apartheidia palestiinalaisia eriarvoistavalla kohtelulla.

Filosofian tohtori Saara Toukolehto on AntroBlogin vastaava päätoimittaja, joka tutkii muun muassa maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteitä integraatiopolitiikan viitekehyksessä. AntroBlogin uutistoimitus kommentoi ajankohtaisia aiheita.