Pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen mukaan kaikkia yhteisiä päätöksiämme tulisi puntaroida seitsemän sukupolven päähän. Siis vähintään 150 vuotta tulevaisuuteen.
Se tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta nyt, kun edellisetkin 15 vuotta tuntuvat hengästyttäviltä. Ylisukupolvinen maailmankäsitys on vastakohta nykyiselle sekunteihin perustuvalle huomiotaloudelle. Yhteiskunnallinen keskustelumme rakentuu nopeasti syttyvien ja sammuvien ilmiöiden varaan. Tällaisessa mielentilassa pitkäjänteinen työ muuttuu äkkiä tylsäksi. Välähdyksiin perustuva mediakulttuuri ja kvartaaleittain jaksottuva markkinatalous typistävät keskittymiskykyämme ja mielemme aikajännettä entisestään.
Voisi sanoa, että impulssikeskeinen kulttuuri on muuttanut myös käsitystämme ajasta. Emme taida edes osata kuvitella kovin pitkälle, emmekä haluakaan. Tulevaisuuden kuvittelulle ei ole aikaa. Planetaaristen järjestelmien romahtamisen lumipalloefekti, josta julkaistiin raportti lokakuussa, tekee ajatusmallimme todeksi: juhlimme yltäkylläisyydessä vielä tämän illan, vaikka aamulla edessä on sotku ja oksennus.
Oma ajantajuni ei ole sen parempi. Muistan hädin tuskin omien isovanhempieni syntymäpäivät, heidän vanhemmistaan puhumattakaan. Omia lapsia minulla ei ole, joten tulevat sukupolvet eivät jatkuvasti muistuta olemassaolostaan. Elän lähinnä itselleni. Olen kuvitellut tulevaisuutta työkseni kymmenen vuotta ja myönnän, että se on yhä vaikeaa.
Tulevista sukupolvista on tänä syksynä puhuttu paljon: syyskuussa YK:n tulevaisuushuippukokouksessa allekirjoitettiin tulevien sukupolvien julistus, ja pääsihteeri António Guterres nimittää pian tulevien sukupolvien lähettilään. Suomessakin pohditaan, miten tulevat sukupolvet otettaisiin aidosti paremmin huomioon päätöksenteossa. Voisimmeko tehdä tulevien sukupolvien vaikutusarviointeja, tai budjetoida valtion taloutta aidosti pitkällä tähtäimellä? Emme voi omistaa maailmassa mitään, mutta voimme pitää huolta aikamme. Sitten tulee seuraavien vuoro.
Yhteisiä poliittisia toimenpiteitä tarvitaan, koska nyt tekemämme päätökset vaikuttavat tuleviin sukupolviin ja muihin lajeihin enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Voimme hyvin kouriintuntuvasti päättää, jätämmekö lapsenlapsillemme perinnöksi vapauden ja valinnanmahdollisuudet, vai rajallisen valikoiman selviytymiskeinoja. Meillä on valta valita, säilyykö maapallo jatkossakin ainutlaatuisena kotina miljardeille muille olennoille ja organismeille.
Vaikka Suomi on ennakoinnin edelläkävijä, teemme juuri nyt hyvin lyhyen tähtäimen valintoja. Raavimme tuhatvuotiset suot tyhjiksi turpeesta ja hakkaamme metsät pahvilaatikoiksi verkkokauppoihin, mutta emme saata kohtuullistaa elintapojamme, jotta lähimetsässä lentäisi jatkossakin varpunen. Talouskuripolitiikkan pitkän tähtäimen hyvinvointivaikutuksia emme uskalla edes aavistella.
Tulevia sukupolvia on joka tapauksessa huomattavasti enemmän kuin väestöä tällä hetkellä. Minun elinkaareni ja haluni ovat pelkkä pieni mannaryyni maailmankaikkeuden kokonaisuudessa. Roman Kzrnaric muistuttaa teoksessaan The Good Ancestor, että tiedämme kyllä, mitä meidän olisi tehtävä, jotta 150 vuoden kuluttua ihmiset katsoisivat meitä ihaillen, eivätkä katkerina siitä, mitä kulutuskiimassa tuhosimme. Kzrnaricin vinkkeli muistuttaa, että itsensä voi nähdä osana jatkumoa. Haluan olla osa tarinaa, jonka jotkut rohkeat aktivistit ovat aloittaneet, ja jota tulevat periksiantamattomat sukupolvet tulevat jatkamaan. Uskon, että oman elämäni sitominen laajempaan yhteiskunnalliseen kertomukseen lisäisi myös tunnettani siitä, että tekemälläni työllä on väliä.
Toivoa ja toimintaa on pakko jatkaa, vaikka ympärillä palaa. Aion jatkossa pitää tulevat sukupolvet mielessäni.