Lapseni käsivarressa on ihottumaa. Sitä on ollut jo muutaman päivän, mutta iho-oireista ikänsä kärsineellä näitä nyt tulee ja menee. 

Seuraavana päivänä koko käsitaive on punaisten länttien peitossa. 

”Impétigo”, diagnosoi alakerran naapuri. Märkärupi. 

On tammikuu 2020 Havannan keskustassa, Centrossa, ja kaupunki on toipumassa uuden vuoden juhlista. 

Moni kuubalainen tietää, miten märkärupi hoidetaan. Maassa, jossa lääkkeitä on rajallisesti, on keksitty luovia keinoja. 

”Voin tehdä salvaa”, naapuri ehdottaa. 

”Kiitos vaan, käymme apteekissa”, vastaan ja lähden korttelin päässä olevaan farmaciaan kainalossani nelivuotias. Kuubalaisille tarkoitettuun apteekkiin kelpaavat vain kansanrahat eli pesot, mutta veikkaan, että tiskin alta saa melkein mitä vain, millä valuutalla vain.  

Vaan nytpä ei saa. Märkärupeen käytettävää antibioottia ei ole. ”Tuskin löydät muualtakaan”, farmaseutti sanoo juuri sen verran osaaottavasti kuin ikänsä Kuubassa eläneeltä ammattilaiselta voi odottaa. 

Helvetin kauppasaarto, kiroan, ja lähden seuraavaan apteekkiin. 

Yhdysvaltain kauppasaartoa on totuttu käyttämään selityksenä Kuuban kurjistuvaan tilaan.  

Minäkin olen muiden mukana oppinut, että Yhdysvallat kontrolloi Kuuban vientimarkkinoita ja asettaa talouspakotteita maille, jotka rikkovat saartoa. 

Esimerkiksi juuri lääkkeistä, bensasta, vaipoista – jopa sukkahousuista – on jatkuvasti pulaa.  

Silti Kuuban poliiseilla on käytössään modernit autot ja valtio rakentaa uusia hotelleja. Kauppasaarron perimmäisenä tarkoituksena on näivettää autoritaarisen valtion talous ja estää kommunismin vahvistuminen, mutta sekä valtio että kommunismi vaikuttavat voivan hyvin. 

Jossakin rahaa ja lääkkeitä Kuubassa liikkuu. 

Barcelonassa, Espanjassa asuva ihmisoikeusaktivisti Sayde Chaling-Chong García sanoo, että toisin kuin voisi olettaa, ulkomaita tulevalla rahalla ei rakenneta teitä tai kouluja. 

”Valtio käyttää varat omiin tarkoituksiinsa, kuten propagandan levittämiseen, ihmisten kontrollointiin maan sisällä ja ulkopuolella sekä pienen eliitin tyytyväisenä pitämiseen. Kuubaa ulkomailla edustavat lähetystötkin ovat kuin Troijan hevonen.” 

Mikäli ihmiset ilmaisevat tyytymättömyyttään, osoitellaan hallinnosta syyttävää sormea Yhdysvaltoihin. 

Chaling-Chong García johtaa Euroopasta käsin kommunismin vastaista allianssia AIECC:tä ja käyttää erilaisia media-alustoja vaikuttamiseen. Tavoitteena on kertoa ei-toivottu totuus Kuubasta. Hän on saanut kannatusta ulkokuubalaisten keskuudessa analyyttisella ja maltillisella linjallaan. 

Yksi selitys rahan näkymättömyydelle on Kuuban erikoinen rahajärjestelmä, jossa oli vuosikymmeniä rinnakkain useita valuuttoja: pääosin yksi tavan kuubalaisille ja toinen turisteille. 

Systeemi perustuu yksinkertaistetusti ajatukselle, että valtio käyttää erilaisia keinoja haaliakseen ulkomaalaista, kovaa valuuttaa omaan käyttöönsä. Esimerkiksi kaikki turisteilta tulevat rahat päätyvät keskuspankkiin hallintoa ruokkimaan. Kansalaisille annetaan oravannahkakauppana paikallisia pesoja. 

Peson kurssi lukittiin pitkään keinotekoisesti paikoilleen, ja sen sekä ulkomailta tulevan valuutan väliin luotiin turisteille annettava vaihtoarvoinen raha, jolla ei ollut käyttöarvoa missään muualla maailmassa. Se oli kuin leikkirahaa. 

Viimeisin muutos järjestelmään tehtiin 2021, kun Kuuba lopulta siirtyi yhden valuutan malliin ja vapautti pitkään kontrolloidun pesonsa. Käytännössä vanha systeemi puettiin vain uusiin vaatteisiin. Kun peson arvo asettui vapauttamisen jälkeen luonnolliselle tasolleen, se niin sanotusti romahti käsiin. Raha menetti arvonsa. Köyhyydessä eläneet ihmiset upposivat vielä syvemmälle. 

Se oli loppulaukaus kuluvan vuosituhannen suurimmalle kansannousulle vuonna 2021. Protestien merkkipäivästä 11. heinäkuuta eli once Julio on tullut ”11J”-symboli vastarinnalle, joka sykkii saarella edelleen, viimeisimmäksi maaliskuussa 2024.  

Jos kauppasaarto poistuisi, kriittisten mielestä se tarkoittaisi, että nykyinen johto pääsisi käsiksi muun muassa kansainvälisiin lainoihin ja voisi jatkaa autoritaarista hallintoaan ja kansalaisten kontrollointia yhä suuremmin rikkauksin. 

Ilman lännen painetta ei olisi takuita ihmisoikeustilanteen korjaamisesta. 

”Todellisuudessa juuri valtion tyrannia estää maan kehityksen”, Chaling-Chong García sanoo. 

Kauppasaarto ei tällaisessa ajattelussa olekaan se, joka esimerkiksi tekee omavaraisen ruuan tuotannon mahdottomaksi, sen tekee valtio. Kauppasaarto ei myöskään estä äänioikeuden toteutumista tai pidä militaristista hallintoa voimissaan – sen tekee valtio. Huomio tulisi Chaling-Chong Garcían mukaan kiinnittää valtioon. 

Miamissa asuva kuubalainen aktivisti Eliecer Ávila tiivistää suositulla YouTube-kanavallaan asian niin, että jos kauppasaarto poistuu, diktatuuri jää, mutta jos diktatuuri poistuu, myös kauppasaarto katoaa. 

Onkin liian suuri yksinkertaistus syyttää kauppasaartoa kaikesta kurjuudesta. Historia osoittaa, että Kuuban hallinto on Yhdysvalloista riippumatta haurastuttanut ihmisten hyvinvointia jo vuosikymmeniä ja järjestelmällisesti vanginnut toisinajattelijoita, jotka uhkaavat paljastaa totuuden.  

Eikä pelkkä totuus edes riittäisi nykysysteemin kaatamiseen. Armeija on pitkään ollut elimellinen osa Kuuban valtiojärjestelmää ja yhteiskunnan kaikkia kerroksia. Sillä ei ole vastassaan vahvaa oppositiota tai kansalaisyhteiskuntaa. Niitä tarvittaisiin demokratian syntymiseen. 

Kesken kirjoitusprosessin kuulen, että perheenjäsenemme Havannassa on joutunut pidätetyksi ostettuaan lihaa epävirallisesta katukaupasta. 1990-luvulla hänen isänsä koki saman kohtalon, kun naapurit kielivät poliisille, että talossa on ulkomaalaista elektroniikkaa. Tätä on arki. 

Usea kuubalainen on vasta saarelta pois muutettuaan herännyt valtion bluffiin. Poikkeuksellista on, että nyt sama tapahtuu maan sisällä. Internetin vapautumisen myötä Castrojen alun perin luomaan tarinaan on alkanut tulla vakavia uskottavuusongelmia. 

Ihmisten katkeruuteen on iskenyt myös Donald Trump. Hänestä on tullut monen sankari, sillä hänen linjansa on kova: ei armoa. Osa ulkokuubalaisista on etenkin Yhdysvalloissa ryhtynyt vastustamaan maahan suuntaavaa turismia, Kuuban merkittävää tulonlähdettä. Myös rahahanat omiin perheenjäseniin on katkaistu, jotta ulkomaalaista valuuttaa ei päätyisi valtion pussiin. 

Kuubalaisten vihan kohteena on erityisesti istuva presidentti Miguel Díaz-Canel, kommunistisen puolueen pääsihteeri, joka tunnetaan oudoista lausunnoistaan, kuten ”suunnitelma täytyy suunnitella uudelleen” ja ”järjestys on järjesteltävä” tai ”limonadi on kaiken perusta”. Ennen kaikkea hänet tunnetaan meemeistä, joita sanomisista on väännetty. 

Vitseihin hukkuu tavallisten kuubalaisten kohtalo. 

Valot alkavat hämärtyä Havannassa ja kotiudun lapseni kanssa uuvuttavalta apteekkikierrokselta. Oviaukossa päivystävä naapuri arvaa sanomattakin ”No hay?” Eikö löydy? ”No, no hay”, vastaan. 

Kuubalaisille no haysta on muodostunut koko elämän mittainen metafora. On vain helpompi todeta, että ei ole. Minkäs teet. 

Illalla lapsen ihottuma on jo märkivä ja tarttunut minuun. Päätän soittaa vuokranantajalle. Hän tuo muovikassillisen lääkkeitä. Osa on käpristyneissä ruskeissa pahvipaketeissa, osassa on saksankielistä tekstiä, valtaosa on kuulemma Meksikosta. 

Kauhistelen vanhentuneita pillereitä. Vuokranantajaani päiväykset eivät suuremmin kiinnosta. Ota tai jätä. Päätän ottaa. 

Kello on iltakahdeksan, ja laitan lapsen nukkumaan. Laskeudun muovipussini kanssa kadulle. 

Ehkä läheisellä poliklinikalla osattaisiin sanoa jotain, mietin. Kenties lääkkeitä löytyisi lisää. Olemmehan kaupungin turistintuoksuisimmassa keskittymässä. Seurakseni lähtee tuttu bicikuski eli polkupyörätaksin kuljettaja. 

”Es mi niña”, vetoan. Kyse on lapsestani. 

Kuubalaiset ovat valmiita taipumaan vaikka kaksin kerroin, jos lapsella on hätä. Maan kansallissankari, runoilija José Martí (1853–1895) lausui aikoinaan, että lapset ovat maailman toivo, ”Los niños son la esperanza del mundo”, ja tämä näkyy kaikkialla Kuubassa. 

Martín hengessä marssimme päivystykseen.  

Kun Fidel Castro lanseerasi ajatuksensa kommunistisesta valtiosta 1961, hän ja veli Raúl sekä Che Guevara ryhtyivät ajamaan demokraatteja ulos hallituksesta. Syrjäytetyistä syntyi Kuuban ensimmäinen oppositio. Valtaosa sen jäsenistä pakeni maasta, vangittiin tai teloitettiin. Pieni kourallinen heistä on yhä elossa Yhdysvalloissa. 

Kuubaan rakentui noina vuosina vahva tarina hyvästä ja pahasta. Siinä liberaalit kukistetaan ja kuubalaisten etua ajava hyvä sosialismi jalkautetaan. Imperialistit tuhotaan isänmaan vapauden edessä. Patria o muerte. Isänmaa tai kuolema. Venceremos! Me voitamme! 

Kaikkeen liittyy ulkoa tuleva paha, mutta ennen kaikkea raha. 

Rahan liikkeitä on edelleen vaikeaa jäljittää Kuubassa, sillä esimerkiksi digitalisaatiota ei ole käytännössä lainkaan. Maasta ulospäin annettavia tietoja ei pääse luotettavasti arvioimaan. Sekä media että turismi ovat valtion omistuksessa ja molemmat on valjastettu mielikuvamarkkinointiin. 

Tämäkin juttu perustuu pitkälti tietojen yhdistelylle, Kuubaa tutkineiden asiantuntijoiden näkemyksille sekä perheemme omille kokemuksille. 

Saarivaltiolla on aina elänyt rinnakkain useita todellisuuksia. Yksi niistä ovat musiikkivideot, matkailumainokset ja Che Guevara -t-paidat. Toinen Kuuba ja Yhdysvallat. 

Kolmas todellisuus ovat sähköttömät kodit ja lääkkeettömät apteekit. Se on edelleen valtaosan todellisuus. 

Havana Centron klinikalla on hiljaista ja puhdasta. Mietin, kuinkahan moni ohikulkevista lääkäreistä on ollut valtion operoimalla ulkomaan komennolla. He ovat Kuuban tärkeä vientituote. 

Jotta loikkauksia ei tapahtuisi, lääkäreiden kotiinpaluu varmistetaan takavarikoimalla heidän passinsa. Mukana reissulla seuraavat valtion agentit. Seuraus loikkaamisesta on usean vuoden maahantulokielto, pahimmillaan vankeusrangaistus. 

Käymme hoitajan kanssa läpi pillereitä ja voiteita, mutta mikään niistä ei tehoa märkärupeen. 

”Vääränlaisia ja vanhentuneita.” 

On turha kysyä, löytyisikö jotain sopivampaa. Hoitaja epäilee, että tarvittavaa antibioottivoidetta ei löydy edes suurimmasta turistisairaalasta. Sairaaloissa, etenkään kansanpaikoissa, ei välttämättä ole puhtaita sänkyjä, toimivia vessoja tai tarvittavia instrumentteja, lääkkeistä nyt puhumattakaan. 

Tämän vuoksi melko tavanomaiset tilanteet, kuten synnytykset ja rutiinileikkaukset, ovat kivuliaita ja aiheuttavat komplikaatioita. 

Diabetesta sairastanut anoppini ei koskaan saanut kunnollista lääkitystä sairauteensa ja turvautui katukauppaan, näihin samoihin epämääräisiin pussukoihin, joita minä nyt käsissäni pitelen. 

Autoin häntä useita kertoja pistosten kanssa tietämättä, mistä ne todellisuudessa olivat peräisin. Hän kuoli havannalaiseen sairaalaan hoitamattoman diabeteksen vuoksi 59-vuotiaana. 

Barack Obama höllensi Kuuban kauppasaartoa ja avasi mahdollisuuden maiden välisille diplomaattisille suhteille vuonna 2015. Maailmalla nyökyteltiin odottavaisesti. Seurasi historiallinen vierailu saarivaltioon maaliskuussa 2016. 

Satuimme suomalaiskuubalaisen perheeni kanssa olemaan Havannassa samaan aikaan, sillä vastasyntynyttä vauvaa piti esitellä sukulaisille. 

Presidentin autosaattue ajoi kotikadullamme ja Rolling Stones heitti ilmaiskeikan kaupungilla. Edistys oli päivän sana. Tosin kukaan tuntemani kuubalainen ei aidosti siihen uskonut. 

Monet diasporassa eli hajaantuneina ulkomailla elävät kuubalaiset sanovat nyt, että Obama avasi diplomaattiset suhteet diktatuurin kanssa. Trumpin astuessa valtaan hän kiristi kauppasaartoa, lisäsi Kuuban kansainvälisten terroristimaiden listalle ja perui tehdyt päätökset. 

Obaman vierailun jälkeisenä aamuna katselin spektaakkelia paikallisista tv-uutisista ja olin huonovointinen. Turvallisuussyistä liikenne pääteiltä oli pääosin katkaistu, eivätkä elintarvikekuljetukset olleet päässeet Havannaan kahteen päivään. Minä en saanut pullovettä. Paikalliset pystyvät juomaan parasiittien ja loiseläintenkin uhalla kraanavettä, mutta minä en. 

Puolisoni kolusi tuntikausia läpi kahviloita ja ravintoloita haaliakseen viimeisiä vesipulloja. Tarvitsin vettä imettääkseni. 

Vauvani sai tuolloin esimakua siitä, millaista elämämme Kuubassa olisi. 

Puute on tehnyt kuubalaisista luovia ja strategisia. Eräs tuttavani aikoinaan vitsaili, että Kuuba on maailman suurin kapitalistinen sosialismi. Se oli nokkelasti sanottu. Vaikka rakenteet ovat ahtaat, ihmisen mieli voi olla vapaa ja löytää keinoja rahantekoon. 

Vapaudesta sekä Kuuban kuubalaiset että diasporassa elävät haaveilevat. Vapaudesta myös aktivisti Sayde Chaling-Chong García haaveilee. Siitä meidänkin perheessä haaveillaan. 

Chaling-Chong García toivoo, että jonain päivänä yli 60 vuotta maata johtaneet joutuvat vastuuseen teoistaan ja uudistuva valtio palaisi vuoden 1940 edistykselliseen perustuslakiin. Se rakentui ihmisoikeuksille. 

Me emme enää voi palata Kuubaan. Emme ainakaan perheenä, sillä puolisoni on käytännössä menettänyt maan kansalaisuuden. 

Toisin kuin ne kuubalaiset, jotka matkustavat saarelle uusimaan passinsa kahden vuoden välein, puolisoni on pysytellyt poissa. Hän ei ole noudattanut hallinnon ohjeita ja olisi vaarassa joutua hankaluuksiin. 

Vielä maassa olleessaan hän työskenteli ala-asteen rehtorina ja oli vastuussa yhden sukupolven kasvattamisesta sosialismiin. Nyt hän on julkisesti noussut maansa hallintoa vastaan eikä tunnusta sen johtajia. 

Onneksi hänellä on Suomen kansalaisuus, jota ei voi menettää. Ilman sitä ei olisi mitään. 

Apteekissa vuonna 2020 seisoessani lopulta ymmärsin, että Kuubassa on virallinen systeemi, ja sitten on kansalaisten keskenään luoma systeemi. En koskaan saisi antibiootteja, sillä en pääse kumpaankaan systeemiin käsiksi. Sinnittelimme loppureissun sukulaisteni mustasta pörssistä hankkimalla voiteella. 

Suomessa sain toimivat lääkkeet saman tien. Lääkärini mukaan Kuuban voide ”kyllä tappaa kaiken”, mutta ei auta märkärupeen. Tuubista tuli kyseenalainen matkamuisto. 

Keväällä 2024 katselen suomalaisten salsaturistien kuvia Instagramissa. On käyty keikoilla ja otettu tanssitunteja. Havannan mojitot ovat kylmiä, talot ränsistyneitä ja autot värikkäitä. Tunnen kaupungin rytmin. Nuo tanssilattiat ovat imeneet hikipisarani monta kertaa. 

Olen kateellinen, haikea ja pettynyt. Tämä ei ole enää minun Kuubani. 

Lähetän mainosvideon saarta rakastavalle ystävälleni. 

”Kävipä sydämeen”, kirjoitan. ”Tuo auringonlasku ja kaikki. Melut ja hajut”. 

”Alat kaivata Cubalindaa”, hän sanoo. ”Mennään sitten, kun lähdet lapsen kanssa.” 

”Ensin pitää mennä yksin. Jos tulee ongelmia”, vastaan. 

Mietin, näkeeköhän lapseni vielä joskus demokraattisen ja vapaan Kuuban, ja mitä siihen mennessä olisi täytynyt tapahtua. Entä mitä sen jälkeen tapahtuu? 

Ehkä on mahdollista rakentaa maa, jossa ihmisoikeudet, hyvä hallinto, vauraus ja terveys ovat elämän perusta. Se ei äkkiseltään kuulostaa mitenkään utopistiselta. Moni maa maailmassa on pystynyt siihen. Miksei Kuubakin. 

Kuubalaiset itse tosin ovat pettyneet jo monesti. 

”Ojalá”, siellä sanottaisiin. 

Herran haltuun. 

Juttua varten on mainittujen asiantuntijoiden lisäksi haastateltu ensimmäisen ja toisen polven kuubalaisia Suomessa ja Miamissa. Lähteinä on käytetty riippumattomuuteensa ilmaisseita medioita: Diario de Cuba, ADNCuba, Cubanet ja 14ymedio, sekä Ulkopoliittisen instituutin tutkimusjulkaisuja, Amnesty Internationalia ja Aljazeeraa. Kirjoittaja on matkustanut Kuubassa vuosina 2001–2020 ja viettänyt siellä aikaa paikallisen perheensä parissa.