Vielä joulunaika sujui tavanomaisesti. Eurooppalaisen pääkaupungin asukkaat kävivät töissä, elokuvissa ja supermarketeissa. Ravintolat olivat auki, baareissa ihmiset naukkailivat viskiä. Naapurimaa oli jo jonkin aikaa siirtänyt kalustoaan maiden väliselle rajalle, mutta eihän lähes kukaan oikeasti uskonut, että uhittelu johtaisi oikeaan sotaan. 

Näin muistelee Venäjän hyökkäyssotaa edeltäviä tunnelmia Ukrainan kenties kansainvälisesti tunnetuin sotareportteri Illia Ponomarenko, 32.  

Reilut kaksi vuotta sodan alkamisen jälkeen videopuheluun piirtyy aivan tavallinen keittiö. Keittiön seinällä riippuu suorassa rivissä kolme kehystettyä Once Upon a Time in Hollywood -elokuvan mainosjulistetta. Pöydän ääressä istuu mies, jolla on aivan tavalliset, ehkä hieman hymyttömät kasvot.  

Keittiö sijaitsee Kiovassa, Ponomarenkon kodissa. Vaikka kaikki vaikuttaa tavalliselta, videopuhelu ei tunnu ajatustenvaihdolta kahden reilu kolmikymppisen kollegan välillä. Ensinnäkin on tavallaan ihme, että Kiovasta voi soittaa tavallisia puheluita tavallisista keittiöistä ja kritisoida Venäjän toimia mielin määrin: heti sodan aluksi Kiova melkein vallattiin. 

Ja koska sota todella syttyi, meidän kahden eurooppalaisessa pääkaupungissa istuvan toimittajan välissä ammottaa kuilu, joka tuntuu leveämmältä kuin 1460 kilometriä. Oma mieleni vastustaa hanakasti samaistumista keskustelukumppaniin, joka kertoo odottavansa parhaillaan tietoa siitä, vaihtuvatko työvälineet kohta näppäimistöstä ja kamerasta kivääriin.  

”Sinulla on kaikki oikeus tuntea olosi oudoksi tässä tilanteessa ja tämän sodan suhteen. Elämme Ukrainassa absurdeja aikoja”, Ponomarenko toteaa tyynesti. 

”Lähestymme 2000-luvun toista neljännestä. Meillä pitäisi olla lentäviä autoja, mutta todellisuutemme on syvältä menneisyydestä. On kuin tekoälyn, Netflixin ja ruoankuljetussovellusten maailma olisi vain repeytynyt kappaleiksi ja tilalle olisi tullut toinen maailmansota panssarivaunuineen ja kaupunkien pommituksineen. Ei tässä ole mitään mieltä.” 

Olen uskollinen Ukrainalle, mutta toimittajat rakastavat armeijaa kovalla rakkaudella.

Lähes tarkalleen 30 vuotta ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua, 25.helmikuuta vuonna 1992, Itä-Ukrainan Donbassin alueeseen kuuluvassa Volnovakhan pikkukaupungissa syntyi ukrainalaispariskunnalle esikoispoika, Illia. 

Kun aikuisen Illia Ponomarenkon kanssa puhuu sodasta, Venäjästä tai politiikasta, nauhalle tallentuu minuuttikaupalla monologeja. Näitä teemoja hän on tottunut kommentoimaan. 

Virkkeet lyhenevät radikaalisti, kun kysymykset koskevat yksityiselämän asioita. Kuvaus lapsuuden kasvuympäristöstä tiivistyy kolmeen sanaan ”työväenluokkaa, rautateitä, maataloutta”. Perhe kuitataan sanoin ”ei kovin rauhallinen”. 

Jonkinlainen kuva rivien väleistä piirtyy. Lapsena Ponomarenko oli lukutoukka. Hän oppi varhain kantamaan vastuuta: kun hän oli kymmenvuotias, perheeseen syntyi pikkusisko Katrina. 

”Hoidin häntä paljon, koska vanhemmat olivat aina töissä. Joten periaatteessa kasvatin hänet.” 

Volnovakha oli Illian kotikaupunki kolmetoista vuotta. Vanhemmat erosivat, kun Ponomarenko oli 13-vuotias ja lapset muuttivat äidin kanssa Dmytrivkan kylään. Lukutoukkuus vaihtui rock’n rolliin, opinnot jäivät vuosiksi vähemmälle huomiolle. Myös toinen lapsuuden kotipaikkakunta oli työväenluokkainen, sen todellisuutta väritti kemiantehdas.  

”Useimmat kaverit menivät tehtaalle töihin heti koulun jälkeen. Jotkut haaveilivat, että heistä tulee yrityksen johtaja. Se oli unelmien raja”, hän kertoo. 

Ponomarenkoa ura tehtaalla ei kiinnostanut. Hän muutti Mariupoliin ja aloitti kansainvälisten suhteiden yliopisto-opinnot.  

Kun etenemme puhumaan yliopistoajoista, monologit palaavat nauhurille. Hetkittäin niistä kuuluu joko yliopiston kehno maine tai luokkanousun tehneen huijarisyndrooma: 

”Sinun ei pitäisi ajatella sitä jonain paskana maakuntayliopistona. Ei sieltä diplomaateiksi valmistuta, mutta se oli todella hyvä siinä mielessä, että se opetti meidät käyttämään aivojamme ja sai meidät rakastamaan historiaa, politiikkaa ja kieliä. Rakastin olla osa sitä tiedekuntaa. Rakastin kaikkien näiden asioiden opiskelua… Ja joskus myös opettamista, koska lehtorimme joskus vitsiksi pyysivät minua pitämään luentoja jostakin, mistä hyvänsä, vaikkapa Britannian historiasta, koska olin kaupungin nörtti.” 

Opintojen rinnalla kulki rikas sosiaalinen elämä ajoittain kosteine asuntolajuhlineen. Ponomarenko opiskelutovereineen järjesti myös mielenosoituksia Mariupolissa vuonna 2014, kun Venäjä miehitti Krimin niemimaan. 

Konflikti teki aktiivisesta, sanavalmiista ja kielitaitoisesta nuoresta hyödyllisen tiedotusvälineille. Ensin Ponomarenko kommentoi tapahtumia ulkomaisille medioille, kuten BBC:lle. Sitten syttyi halu tehdä uutisista ammatti. Tie kulki pienten paikallislehtien kautta pääkaupunkiin, jonne hän saapui omien sanojensa mukaan ”reppu selässä ja sata dollaria taskussa”. 

Alku pääkaupungissa ei ollut helppo, mutta maine on vuosikymmenessä kasvanut. Vuonna 2021 Ponomarenko ja joukko muita entisiä Kyiv Postin työntekijöitä perusti englanninkielisen sanomalehden Kyiv Independentin. Lehti ampaisi kansainväliseen maineeseen, kun laaja hyökkäyssota alkoi.  

Monille Ponomarenko on myös henkilönä ollut tärkeä lähde sodan arkitodellisuuteen. Nykyisellään viestipalvelu X:ssä hänellä on yli 1,2 miljoonaa seuraajaa. Kritiikkiäkin on satanut. Esimerkiksi poseeraamista uusnatsikytköksistään tunnetun Azovin rykmentin taistelijoiden kanssa on arvosteltu. 

Artikkeleissaan Ponomarenko puhuu kuitenkin myös maan sisäisistä ongelmista, mukaan lukien ääriaineksista armeijan riveissä. 

”Olen uskollinen Ukrainalle, mutta toimittajat rakastavat armeijaa kovalla rakkaudella. Jos näemme armeijassa korruptiota, väärinkäytöksiä ja muita asioita, jotka heikentävät tätä maata ja asevoimia, paljastamme tämän. Se, joka piilottaa näitä ongelmia, vihaa tätä maata”, hän sanoo. 

Se vei päiväkausia ja vaati lukuisia puheluita. Äänenpainot nousivat, kohta jo huudettiin. Mutta lopulta äiti hyppäsi yöjunaan, joka lähti Volnovakhasta kohti Kiovaa 23.2.2024. 

Juna oli viimeinen yöjuna, joka ajoi reitin. Jo seuraavana päivänä Venäjän hyökkäyssota riehui täysillä. 

”Tarina on vahva, mutta täysin totta”, Ponomarenko vakuuttaa. 

Kiovasta äiti, Ponomarenko ja hänen tyttöystävänsä hyppäsivät kämppäkaverin autokyytiin ja suuntasivat Länsi-Ukrainaan tyttöystävän vanhempien kotiin. Sinne jäivät turvaan äiti ja tyttöystävä, miehet ajoivat takaisin Kiovaan. 

”Todistamaan taistelua Kiovasta ja mahdollisesti osallistumaan siihen”, Ponomarenko kertaa. 

Odotusten vastaisesti Kiova pysyi Ukrainan hallussa. Vaikka monet yhä toivovat Ukrainan voittavan takaisin kaikkien alueidensa hallinnan, Ponomarenkosta se ei tunnu realistiselta: Annoimme Putinille kaksi vuotta aikaa etsiä liittolaisia, käynnistää taloutensa uudelleen ja järjestää sotilastuotantonsa. Nyt sota tarjoaa työkalun, jolla jatkaa vallassa: kuvan lännestä vihollisena. Eurooppaan on laskeutunut uusi rautaesirippu. 

”Se on kuin [George Orwellin] kirjassa Vuonna 1984, jossa Oseania taistelee aina Euraasian kanssa. Nyt he voivat selittää, miksi venäläiset köyhtyvät ja miksi Venäjästä tulee niin totalitaarinen.” 

Ponomarenkon mukaan Venäjän tärkein tappio on se, että toisella puolella rautaesirippua on yhä itsenäinen Ukraina osana demokraattista Eurooppaa. Ukraina on nyt kuin Suomi talvisodan jälkeen: vaikka alueita menetettiin, voitettu itsenäisyys antaa mahdollisuuden katsoa kansakuntana eteenpäin, jossain vaiheessa toivottavasti osana Euroopan unionia. 

”Käsi sydämellä, pidän tätä upeana voittona. Ja sanon tämän, vaikka kotikaupunkini ja monet minulle rakkaat paikat ovat rautaesiripun toisella puolella.” 

Toiselle puolelle jäi myös isä. Isän pelastamiseksi ei riidelty päiväkausia puhelimessa. 

”En aio valehdella. Monilla ihmisillä Donbasissa oli paljon saastaisia ​​illuusioita siitä, mitä Venäjä on ja mitä se aikoo tehdä Ukrainalle”, Ponomarenko toteaa. 

Monet huomasivat, että se mitä Venäjä teki heidän kotikaupungeilleen ja Buchan kaltaisille paikoille poikkesi siitä, mitä venäläiset lupasivat TV-propagandassa, jota idässä yleisesti katsottiin, sanoo Ponomarenko.  

”Mutta toiset pysyvät sokeasti venäläisten puolella istuessaan kellarissa Venäjän pommi-iskun alla, nälkäkuoleman partaalla. Se ymmärrettävästi asettaa kiilan ihmisten väliin, myös monien sukulaisten ja rakkaiden väliin.” 

Sota riehuu ympärillä, mutta juuri nyt Illia Ponomarenkolla on aikaa. 

Ensin syksyllä 2023 työ Kiev independent -lehden reportterina vaihtui vapaan kirjailijan työhön. Toukokuun 7. päivä ilmestyy kirja I Will Show You How It Was: The Story of Wartime Kyiv, joka käsittelee taistelua Kiovasta. 

Alun perin kirjasta piti tulla kooste julkaistuista artikkeleista, ”teos täynnä karttoja ja nuolia”. Sitten Ponomarenko päätti, että muut ovat paljon pätevämpiä tekemään sellaisen kirjan.  

Hän alkoi kirjoittaa asioista, joista vain paikan päällä koko ajanjakson elänyt aikalainen pystyi: tunteista ja ihmisten kohtaloista otsikoiden takana. Siitä, miltä tuntuu, kun vuosikymmenten rauhanaika tulee oman elämän osalta päätökseen: kun kotikadulla näkee ruumiita tai kun suosikkisupermarketin parkkipaikalla onkin merkitsemättömiä hautoja.  

”Halusin näyttää tämän inhimillisen ja tunteellisen puolen tästä uskomattomasta asiasta, joka tapahtui 2000-luvullemme. Halusin ihmisten ymmärtävän, kuinka kauheaa on nähdä tuomiopäivän tulevan sinulle.” 

Tärkeää Ponomarenkolle on jakaa kokemus nimenomaan ulkomaisen yleisön kanssa. Ehkä se vahvistaa vaikkapa muiden eurooppalaisten halua pitää kiinni rauhasta kaikin käytössä olevin keinoin. Ehkä kirja ravistelee hereille niitä muitakin mieliä, jotka mieluusti kaivavat kuiluja ja kieltävät vastaavan tapahtumaketjun mahdollisuuden omissa pääkaupungeissaan. 

Yhtä absurdilta sota vaikutti joskus ukrainalaisillekin, vakuuttaa Ponomarenko. Oivallus tästä on tarpeen, jos sodan leviäminen halutaan pysäyttää.  

”Me Ukrainassa olemme tehneet paljon, mutta tarvitsemme myös muita. Ei siksi, että haluaisimme jonkun pelastavan meidät, vaan koska meidän pitää pelastaa Eurooppa yhdessä.” 

Esimerkiksi Suomi toimi hänestä oikein liittyessään Natoon. Se ei kuitenkaan riitä, sillä Ponomarenko ennustaa, että ennen pitkää Putin pyrkii haastamaan artikla 5:sen. Riskinä on, että Nato paljastuu pelkäksi puheeksi, kun sitä testataan pienemmistä maista alkaen.  

”Kuka Helsinkiä tarvitsee? Kuka tarvitsee Riikaa? Kuka tarvitsee Tallinnaa, kun meillä on rauha Putinin kanssa? Meillä ei ole muita vaihtoehtoja, kuin tulla järkiimme ja alkaa toimia Venäjän pysäyttämiseksi, sillä liennytys operoi kaltevalla pinnalla.” 

Oletko niin onnekas, että heräät sängyssäsi lämpimässä rakkaasi vieressä?

Koska Ponomarenkolla on aikaa, hän on päättänyt selvittää, voisiko hän olla hyödyksi rintamalla – tällä kertaa sotilaana. 

”Kirja on valmis. En työskentele missään tietyssä mediassa. Olen yksin Kiovassa. Olen aika onnellinen. Minulla on joku, jolle jättää asuntoni. Olen psykologisesti ja moraalisesti valmis rintamalle”, hän sanoo. 

Monet ystävät suostuttelivat Ponomarenkoa olemaan värväytymättä, ja vakuuttivat tämän olevan hyödyllisempi Ukrainalle toimittajana. Ponomarenko päätti tehdä ratkaisun ”rehellisimmällä mahdollisella tavalla”. Hän marssi värväystoimistoon ja ilmoitti liittyvänsä armeijaan, jos saisi taisteluaseman. Ei siis paperityötä, ei edes viestintäroolia. 

Taistelijoiden pitää kuitenkin olla hyvässä kunnossa. Siksi tällä hetkellä Ponomarenko ravaa erilaisissa terveystarkastuksissa. Tulosten pitäisi saapua touko-kesäkuussa. 

Jos niin käy, että hän palaa rintamalle sotilaana, hän tietää mihin on ryhtymässä: Hän tietää, miltä ilma löyhkää, kun joukkohautoja avataan. Hän on kuljettanut ruokaa ja vettä piirityksestä ulos murtautuneille sotilaille, joista koetut kauhut olivat tehneet ”kuin villieläimiä – lepakoita, jotka istuivat pimeässä toisiinsa takertuneina ja täysin puhumattomina”. Hän on nähnyt läheltä, kuinka sota leipoo nuorista miehistä vanhuksia. 

”Sota ei ole paikka, johon haluat palata, kun olet nähnyt sen. Tunnen ihmisiä, jotka eivät enää koe itseään ihmisiksi. Ne, jotka eivät vammaudu fyysisesti, uhraavat sielunsa.” 

Kääntöpuolena Ponomarenko on nähnyt, miten sota kuorii ihmisistä esiin olennaisen. Hänelle itselleen sota on ollut ”mielen puhdistava kokemus”. Siviilielämän mukavuudessa me nimittäin murehdimme asioista, jotka eivät ole sen arvoisia.  

”Onko sinulla molemmat kädet ja jalat tallella? Onko sinulla etuoikeus tuntea veden maku, tunnetko ilman keuhkoissasi ja auringonpaisteen kasvoillasi? Oletko niin onnekas, että heräät sängyssäsi lämpimässä rakkaasi vieressä? Jossain vaiheessa tulin siihen tulokseen, että sota yksinkertaisesti näyttää, mikä on tärkeää ja mikä ei.” 

Sen se tekee näyttämällä, kuinka rumasti asiat voivat olla.  

”Sodalla ei ole mitään yhteistä elokuvien kanssa. Siinä ei ole romantiikkaa. Kyse on verestä, liasta, toivon puutteesta. Sota on jotakin, jota meidän on surtava vielä monta vuosikymmentä eteenpäin.” 

Euroopassa on jälleen miljoonia nuoria, jotka tietävät tämän kokemuksesta. 

He voivat kirjoittaa meille muille kirjoja, jotka kertovat, miksi ihmisten pitäisi vihata sotia.