Olen lähtenyt Gazasta, mutta Gaza ei ole koskaan lähtenyt minusta.
Elin Gazassa lapsuuteni aikana kolme sotaa. Koskaan en kuitenkaan ole pelännyt niin paljon kuin niiden sotien aikana, joissa en ollut paikalla.
Gazassa kokemissani sodissa kokoonnuimme aina yhteen huoneeseen ja nukuimme lähekkäin. Pelkäsimme, että harhautunut ohjus saattaisi viedä yhden meistä pois. Ajatus yksin jäämisestä, pelko rakkaiden kuolemasta, oli sairaus, johon kaikki sairastuimme.
Palestiinan ulkopuolella asuvana palestiinalaisena käyn lukemattomia sisäisiä taisteluja. Kamppailen jakuvasti syyllisyyden tunteen kanssa. Koen syyllisyyttä siitä, että olen turvassa, kun perheeni ja ystäväni ovat kauhujen keskellä. Tunnen syyllisyyttä valinnoistani, kun perheeni yrittää yhä selvitä karussa todellisuudessa, jossa elämä on pelkkää kestämistä.
Samaan aikaan, kun minä olen ollut turvassa, siskoni on asunut kahden lapsensa kanssa kansanmurhan keskellä. Hän on kuvaillut olemassaoloaan sanaparilla ”sattumalta hengissä”.
”Mikä on suhteesi kuolemaan?”, joku kysyi minulta kerran. Pysähdyin miettimään kysymystä syvällisesti. Kuluneen vuoden aikana kuolema on koetellut minua tavoilla, joita en osannut odottaa. Olen menettänyt valtavan määrän sydäntäni lähellä olevia ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut samat muistot.
Gazan kansanmurhan alkamisen jälkeen olen menettänyt viisikymmentä ystävää, ja määrä kasvaa yhä. Voitko kuvitella menettäväsi viisikymmentä palaa elämäsi palapelistä yhden vuoden aikana?
Jokaisella ystävälläni oli unelmia, suunnitelmia ja kokemuksia, jotka ovat piirtyneet muistiini. Nyt kannan niitä mukanani, ilman heitä. Katkeruuden tunteeni syvenevät; ystäväni eivät ole pelkkiä numeroita. He olivat eläviä yksilöitä, joiden tarinaa maailma ei suostu tunnistamaan.
Joka kerta kun kohtaan jonkun, jonka äiti on tapettu, elän uudelleen oman äitini menetyksen.
Millaista elämä Gazan ulkopuolella minulle on?
Saatat ajatella, että piirityksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja väkivallasta selviytyminen mahdollistaisi tavallisen elämän. Mutta totuus on, etten enää tiedä, mitä on tavallinen elämä.
Haluan jakaa ne ristiriitaiset tunteet, jotka kalvavat sydäntäni jokapäiväisessä elämässäni Gazan ulkopuolella.
Kun kävelen Helsingin kaduilla aistien ympärilläni vapauden ja rauhan, sisältäni kumpuava syyllisyys jäytää sisintäni.
Miten minulla on lupa olla turvassa, kun perheeni ja ystäväni nukkuvat teltoissa ja elävät jatkuvassa pelossa?
Syyllisyyden tunne valtaa minut, kun tajuan, että voin matkustaa vapaasti 44 maahan.
Sen lisäksi, että yli 2,5 miljoonaa gazalaista on kärsinyt julmasta 17 vuotta kestäneestä miehityksestä, heiltä on riistetty oikeus matkustaa ja elää ilman sortoa.
Ajattelen äitiäni, jolta miehitys eväsi tarvittavan syöpähoidon vain siksi, että hän oli palestiinalainen. Hän unelmoi matkasta Norjaan, paikkaan, joka on nyt aivan lähellä minua.
Suren, että elän unelmaa, jota äitini ei koskaan voinut toteuttaa.
Joka kerta kun kohtaan jonkun, jonka äiti on tapettu, elän uudelleen oman äitini menetyksen.
Yritän selviytyä ristiriitaisessa maailmassa. Kannan muistoja läheisistäni, jotka olen menettänyt, ihmisenä, jonka sodan arvet ovat muuttaneet pysyvästi.
Kiitos, että käytit aikaasi tunteaksesi minut paremmin. Älä vaikene!
Kirjoittaja on Helsingissä asuva palestiinalainen toimittaja ja aktivisti.