Artikkelikuva
”Mulla on edelleen vaikeuksia vastata siihen, mistä kirja kertoo. Mutta ainakin se kertoo siitä, mitä voi seurata, kun kaikkien ihmisten mielipidettä ei oteta huomioon, eikä ihmiselle anneta oikeuksia osallistua yhteiskuntaan.”

Vaiettujen tarinoiden kertoja – Finlandia-voittaja Antti Järvi sukelsi oman suvun legendoihin ja löysi vuosisadan takaisen Suomen kahtiajaon

Tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja Antti Järvi on kiinnostunut tutkimaan historian marginaaleja. Suvun kirjeitä penkomalla Järvi löysi tarinan, joka ei sopinut viralliseen kansalliseen kertomukseemme.

On olemassa ihmisiä, jotka meuhkaavat ja meluavat saavutuksistaan, ovatpa ne kuinka mitättömiä hyvänsä. Sitten on olemassa Antti Järvi.

Kun tapaamme toukokuussa kahvilassa Helsingin Kalliossa, Järvi on palannut juuri kielikurssilta Tukholmasta.

”Olin kurssin huonoin”, hän toteaa lähestulkoon ensi repliikikseen.

Se voi olla tottakin. Tietynlainen mutkattomuus ja vaatimattomuus tuntuu silti vielä päiviä haastattelun jälkeen juuri häntä kuvaavalta ominaisuudelta.

Antti Järvellä olisi nimittäin aihetta meuhkata. Hän on tuore tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja, jonka edellinenkin tietoteos ylsi tämän Suomen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ehdokkuuteen. Hän on kokenut toimittaja, jonka CV on käytännössä listaus Suomen arvostetuimpia mediabrändejä.

Hänen suustaan pulppuaa silti seuraavan tyyppisiä virkkeitä.

”Mulla on harvinaisen epäkiinnostavia harrastuksia. Näen ystäviä, käyn elokuvissa ja näyttelyissä, luen kirjoja ja käyn kuntosalilla. Joskus oon harrastanut savatea tuossa vieressä, mutta sekin on ollut nyt tauolla.”

Ja tällaisia:

”Kun kuulin [Finlandia-] ehdokkuudesta, olin hyvin, hyvin onnellinen. Mutta sitten, kun tuli tieto siitä voitosta, niin se oli vähän enemmän niin kuin shokki ja järkytys. Taisin kiroilla, kun kustantamosta soitettiin… Se tuntuu jotenkin niin järjettömältä ja sattumanvaraiselta.”

Kukin saa olla haluamaansa mieltä siitä, kuinka paljon sattumaa liittyy suurten palkintojen voittamiseen. Mutta sattumalla oli osansa siinä, että kirja syntyi.

Antti Järvi metsässä.
”Ajattelin, että tunnen kyllä historiaa suht hyvin. Mutta tehdessä sen tajusi, kuinka vähän sitä tietää. Mulla oli vähän semmoista hirvitystä, että millä muskeleilla tässä nyt tätä teen, kun en ole historiantutkija.”

Antti Järvi syntyi Siilinjärvellä vuonna 1977. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi neljä vuotta vanhempi veli. Kun Antti oli neljä, syntyi vielä pikkusisko.

Isä oli töissä Kerassa, nykyisellä Finnveralla; äiti työskenteli kirjastonhoitajana. Kun Järvi oli esikouluikäinen, perhe muutti isän työn perässä Kankaanpäähän. Ala-asteen loppupuolella matka jatkui Poriin, jossa Järvi asui lukion loppuun asti.

Kouluvuosinaan Järvi oli omien sanojensa mukaan ”hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt lukutoukka”. Ala-asteella kavereita riitti, mutta esimerkiksi yläasteella hän oli yksinäinen. Muutot uusille paikkakunnille hankaloittivat kaveripiireihin pääsemistä.

Äidin työn vuoksi kirjastoista tuli tärkeä osa Järven kouluvuosia ja nuoruutta.

”Niin kauan kuin muistan, oon saattanut koulun jälkeen mennä kirjastoon hengailemaan. Kuuntelin C-kasetilta satuja ja äänikirjoja ja lueskelin. Teini-iässä hengailu väheni, mutta kirjojen lukeminen ja lainaaminen jatkui.”

Läpi kouluvuosien Antti Järvi nautti äidinkielestä ja ainekirjoituksesta ja ajatteli ryhtyvänsä opettajaksi. Hän aloitti suomen kielen opinnot Tampereen yliopistossa ja vaihtoi jossain vaiheessa pääaineekseen kirjallisuustieteen. Opettajan sijaisuudet kuitenkin osoittivat, ettei ala tuntunut omalta.

Myös kirjallisuustieteen maailma tuntui liian teoreettiselta. Ajatus toimittajaksi ryhtymisestä kypsyi tiedotusopin sivuaineopintojen sekä kesätöiden myötä.

”Journalismi on ollut joku semmoinen hyvä käytännön työ, missä pääsee kirjoittamaan.”

Yksittäisiä hukassa olemisen hetkiä lukuun ottamatta uravalinta on kantanut, siitäkin huolimatta, ettei Antti Järvellä ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Toimittajan työ on hänestä yhä maailman paras ammatti.

”Siinä pystyy tutustumaan maailmoihin, jotka on oman välittömän elinpiirin ulkopuolella. Pääset juttelemaan asiantuntijoiden kanssa, jotka tietää maailmasta vaikka mitä kiinnostavaa, ja pääset tavallisten ihmisten koteihin.”

Koronakeväällä 2020 Long Playn päätoimittajana työskentelevä Antti Järvi sai puhelun sedältään Ollilta.

Sedällä oli toive: voisiko veljenpoika alkaa selvittää, mitä tapahtui Järven isoisoisälle, täyskaima Antti Järvelle.

Hänestä tiedettiin varmasti vain yksi kummallinen fakta: Kun talvisodan aikaan suomalaiset lähtivät evakkoon Karjalasta, isopappa päätti ”loikata” Neuvostoliittoon. Oikeammin hän vain jäi kotipaikkakunnalleen, vaikka jopa oma perhe ja lähes kaikki naapurit lähtivät.

Sukulegendat päätöksen syistä vaihtelivat. Edes vaimo Sanna tai omat lapset eivät koskaan saaneet täyttä selvyyttä Antin kohtalosta. Mysteeri tahriintui häpeästä ja asiasta tuli käytännössä tabu.

Puhelimessa vuonna 2020 setä kertoi pelastaneensa Sannan kuolinpesästä pinkan kirjeitä ja papereita, joita lukemalla voisi päästä selvitystyön alkuun. Antti Järven innostus ei kuitenkaan syttynyt heti.

”Se kuulostaa semmoiselta suvun omakustannekirjalta helposti paperilla ja omassa mielessäkin. Olen pohtinut paljon kirjoittaessa, että miten pystyn rikkomaan sen asetelman”, hän sanoo.

Heinäkuussa hän kuitenkin haki kirjeet sedältään. Vielä ne käsissäänkään hän ei tiennyt, mistä tarinassa olisi kyse tai olisiko mysteeriä mahdollista ratkaista.

Kolme asiaa hän tiesi kuitenkin jo siinä vaiheessa: Sen, että yhtään kattavaa historiantutkimusta ei ollut julkaistu luovutettuun Karjalaan omasta tahdostaan jääneistä suomalaisista. Sen että aikalaisaineistoa oli olemassa. Ja sen, että oli olemassa lukuisia erilaisia teorioita siitä, miksi Antti Järvi jäi paikoilleen.

Näistä etenkin viimeinen sytytti Järven kiinnostuksen aihetta kohtaan ja päätös tietokirjasta syntyi.

Ensimmäiset ajatukset kirjan teemasta liittyivät historiallisen tiedon muunteluun. Kysymys on Järven mukaan jälleen ajankohtainen. Esimerkiksi itänaapurimme on muokannut historiankirjoitusta taas viime vuosina uuteen uskoon.

”Siinä yhtälössä on jotakin kiinnostavaa sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä, perheen ja suvun tasolla. Kirjassa se näkyy pohdintana siitä, mitä ihmisistä jää jäljelle, jos on salaisuuksia tai vaiettuja asioita.”

Koska tutkimusta ei ollut, kirjan teko oli palapelin kasaamista. Arkistotyöhön liittyivät projektin tuskaisimmat hetket.

”Ajattelin, että tunnen kyllä historiaa suht hyvin. Mutta tehdessä sen tajusi, kuinka vähän sitä tietää. Mulla oli vähän semmoista hirvitystä, että millä muskeleilla tässä nyt tätä teen, kun en ole historiantutkija.”

Järvi halusi, että kyseessä olisi kuitenkin puhdas tietokirja, jossa ei esiintyisi sepitettä edes tarinan kannattelemiseksi. Projekti vaati loppuvaiheessa myös matkan Venäjälle tutustumaan turvallisuuspalvelu FSB:n arkistoihin aikana, jolloin hyökkäyssota Ukrainassa oli jo käynnissä.

Kolme vuotta päätöksen jälkeen, elokuussa 2023, kirja oli kansissa.

Antti Järvi metsässä.
”On ollut tavallaan semmoinen olo, että tuleeko itsestä mitään hyväksyttävää ihmistä tähän maailmaan.”

Toukokuisen helteen lämmittämässä kahvilassa suunnilleen näin me sen muistamme: Koulukirjoissa puhuttiin vuoden 1918 tapahtumista vähän, eikä sisällissodan taustoja ja seurauksia avattu. Sen jälkeen rakennettiin yhdessä itsenäistä Suomea. Viimeistään talvi- ja jatkosota yhdistivät kansan. Oli evakkoaika, silloin menetetyt Karjalan alueet tyhjennettiin suomalaisista. Oli jälleenrakennuksen aika. Alkoi yhtenäiskulttuurin aika, ja sitä aikaa me suomalaiset yhä haikailemme lehtien kolumneissa ja kahvipöydissä.

Tähän tarinaan tottuneelle tuntuu äkkiseltään hankalalta edes ajatella, että joku olisi vapaaehtoisesti halunnut jäädä välirauhan aikana Neuvostoliittoon. Valtioon, jota vastaan oman maan nuoret olivat juuri sotineet.

Antti Järven tietokirja kuitenkin osoittaa, että tästä toistellusta kansallisesta tarinasta puuttuu näkökulmia.

”Tämä oli sillä tavalla hieno projekti, että se oli kuin peilikuva sille, mitä oli oppinut. Rajan taakse jääneitä henkilöitä seuraamalla pystyi kurkistamaan johonkin ihan uuteen.”

Itse isoisoisä Antti Järven motiivit jäivät hieman epäselviksi vielä selvitystyön jälkeenkin, vaikka loppuelämän vaiheet suunnilleen avataankin teoksessa lukijalle.

Mutta koska kirja laajenee myös muiden jääneiden kohtaloihin, maalautuu motiiveista monisyinen kuva: Osa ei halunnut jättää talojaan ja tilojaan. Osa uskoi työllistyvänsä helpommin Neuvostoliitossa kuin evakkona Suomessa. Osa ei ajatellut, että uusi raja olisi pysyvä.

Käy myös selväksi, kuinka jakautunut Suomi sisällissodan jälkeen oli ja miten valkoinen Suomi kohteli vasemmistolaisesti ajattelevia. Monilla kirjan henkilöillä oli kokemuksia kansalaisoikeuksien menetyksestä.

”Pitäisi varmaan kaivaa jotain vanhoja koulukirjoja ja katsoa, kuinka paljon siellä 1930-luvun Suomea kuvattiin. Se semmoinen työväestön laaja valvonta ja kontrolli… en muista, että olisin oppinut siitä koulussa”, Järvi sanoo.

Turvallisuuspoliisin haavissa oli tietysti niitäkin, jotka vakoilivat Neuvostoliiton hyväksi tai puuhasivat Suomeen bolševistista vallankumousta. Mutta kuulustelupöytäkirjoja kahlaavalle Antti Järvelle osa kontrollitoimista tuntui kiusanteolta, joka syvensi kansan kahtiajakoa.

”Tammisaaren vankilaa kutsuttiin yliopistoksi. Rankaisu- ja kontrollitoimenpiteet oli sen verran äärimmäisiä, että se saattoi synnyttää poliittisissa vangeissa vain lisää paloa.”

Samaa tapahtuu hänen mukaansa kaikkialla maailmassa: viha ja vastarinta saattavat voimistua, jos niitä kitketään äärimmäisin keinoin.

Ehkä jostain sieltä kumpuaa myös mun kiinnostus altavastaajiin ja sellaisten ihmisten tarinoihin, jotka ei ole päässyt ääneen.

Aamu on vaihtunut aamupäiväksi. Siirrymme puhumaan nuoremmasta Antti Järvestä. Millainen ihminen hän on? Miten vaikkapa ystävät häntä kuvailisivat?

Keskusteluun työntyy taukoja, epäröintiä ja vaimeasti voihkaistuja vastalauseita.

”Mä luulen, että mulla on aina ollut joku semmoinen… mä en ole välttämättä aina mikään maailman paras ihmisten kanssa… Apua toi on hirveän vaikea kysymys!”

”Sen mä tiedän, että mussa on joku vähän outo puoli, että mä oon sosiaalisesti aika kömpelö. Mä en ole välttämättä maailman small-talkkaavin ja oon helposti aika epämukava sosiaalisissa tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä, joita en tunne…”

Yksi termi nousee varmalla äänellä: introvertti. Työryhmissäkin pärjätään, mutta ihannetapa työskennellä on yksin. Mietintätauon jälkeen nousee myös toinen vastaus.

”En ole aina armelias itselleni, vaan vaadin itseltäni aika paljon. Se varmaan pätee kaikkeen.”

Oletko miettinyt, mistä se johtuu, kysyn.

”Oon!” hän vastaa ykskantaan.

Antti Järven nyt jo edesmennyt isä oli alkoholisti. Aluksi viikonloput olivat kosteita. Jossain vaiheessa putki jatkui aina perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, sitten se alkoi siitäkin ”vähän loiskua”. Isä ei ollut väkivaltainen. Käytös aiheutti perheenjäsenissä lähinnä huolta – ja häpeää. Esimerkiksi ystäviä oli vaikea kutsua kotiin.

”Siihen liittyi semmoinen, että piti pitää ihmisiä etäällä. Piti teeskennellä, yrittää pitää semmoista jonkun näköistä verhoa, että asia ei paljastuisi. Sama päti homouteen”, hän sanoo.

Järvi arvelee, että kokemukset ovat kasvattaneet hänestä itseään kohtaan ankaran.

”On ollut tavallaan semmoinen olo, että tuleeko itsestä mitään hyväksyttävää ihmistä tähän maailmaan.”

Kääntöpuolena samat kokemukset ovat tehneet hänestä empaattisen. Lisäksi ne saattavat olla yhteinen nimittäjä hänen kirjojensa takana.

”Ehkä jostain sieltä kumpuaa myös mun kiinnostus altavastaajiin ja sellaisten ihmisten tarinoihin, jotka ei ole päässyt ääneen.”

”Mun haave on, että pystyisin tekemään loppuelämän vain sellaisia projekteja, mistä oikeasti välitän.”

Jos kaikki sujuu, kuten Antti Järvi toivoo, altavastaajat saavat äänen hänen työssään vielä useamman vuoden ajan.

Tällä hetkellä työn alla on näyttelyprojekti Koneen säätiön apurahalla. Sitä Järvi työstää vuoden 2024 loppuun yhdessä ystävänsä, kuvataiteilija Kalle Hammin kanssa. Näyttely pureutuu sateenkaarisiirtolaisuuteen Itämeren alueella – eli siihen, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluneet ihmiset ovat eri vuosikymmeninä vaihtaneet kotimaansa toiseen, usein vapaamman ilmapiirin toivossa. Sitä kaukaisemman tulevaisuuden suhteen hän kertoo olevansa ”kelluvassa tilassa”. Idea seuraavasta kirjasta olisi periaatteessa jo kytemässä.

”Kirjan aihe on luultavasti suomalaisessa homohistoriassa. Toisaalta se on tässä muutaman kerran muuttunutkin.”

Projektin rahoitus on myös toistaiseksi auki. Hän kertoo yrittäneensä tarkoituksella muokata elämäänsä siten, että epäsäännölliset tulot riittäisivät. Hän asuu Itä-Helsingissä alueella, jossa neliöhinnat ovat kohtuullisia. Asuntolaina on jo pieni ja kahden aikuisen talouteen ei kuulu muita ruokittavia suita.

”Mun haave on, että pystyisin tekemään loppuelämän vain sellaisia projekteja, mistä oikeasti välitän. Mulla tietenkin nyt kävi onni, kun sain palkinnon ja sitä kautta tuli myös uusia lukijoita ja myyntiä. Mutta ei tämä tietenkään koskaan enää toistu”, hän sanoo.

Paluu toimittajaksi jossain vaiheessa ei ole myöskään poissuljettua. Mutta tällä hetkellä hän uskoo olevansa onnellisempi ”jossain omassa kammiossa tutkimassa”.

Journalismin tekemiseen liittyy myös huolenaiheita. Kollegoiden puheiden perusteella kiire sen kun lisääntyy ja klikit määrittelevät enenevästi sitä, mihin tartutaan.

Tähän mennessä asiat ovat kuitenkin lutviutuneet, kiinnostavia projekteja on tullut sopivin väliajoin vastaan.

”Nyt vähän jännittää, kun ikääntyy, että mitä sitten tapahtuu. Tietyistä toimittajan työhön nykyään kuuluvista asioista olen ihan täysin pihalla.”

Kuka?

Antti Järvi

Vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Syntyi 1977 Siilinjärvellä. Käynyt kouluja muun muassa Porissa.

Asuu Helsingin Myllypurossa aviopuolisonsa Topin kanssa.

Työskennellyt toimittajana muun muassa Helsingin Sanomissa, Yli oppilaslehdessä, Vihreässä Langassa ja Long Playssä. On yksi Long Playn perustajista ja toiminut hetken aikaa myös julkaisun päätoimittajana.

Kirjoittanut kolme tietokirjaa:

Minne katosi Antti Järvi?: kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Helsinki: Gummerus, 2023. Teos voitti Tieto-Finlandian vuonna 2023.

Nikkanen, Hanna & Järvi, Antti: Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen. Helsinki: Siltala, 2014.

Järvi, Antti & Laitio, Tommi: Saa koskea: 10 konstia väkevämpään kulttuuriin. Tammi, 2010.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!