Suomesta on aikojen kuluessa muuttanut ulkomaille yli miljoona ihmistä. Pieni osa heistä – joitakin tuhansia – oli niin sanottuja utopisteja, joille muutto tarkoitti samalla ideologisiin yhteisöihin sitoutumista. Näiden rohkeiden ihmisten tarinoihin tutustutaan Teuvo Peltoniemen kirjassa Paratiiseja rakentamassa.
Sujuvalukuisessa tietokirjassa kuvataan monelle vähintään nimeltä tuttuja yhteisöjä, kuten Matti Kurikan Sointulaa, Toivo Uuskallion Penedoa sekä Argentiinaan perustettua Colonia Finlandesaa, mutta myös useita tuntemattomampia siirtokuntia.
Liikkeelle lähdetään 1700-luvun pietistipakolaisista ja päädytään 1970- ja 1980-lukujen kibbutsikokemuksiin. Lavealla alueella liikutaan myös maantieteellisesti. Onnea tavoiteltiin esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Australiasta sekä kaukaa Siperiasta, Amurinmaalta.
Aatteen palo saattoi ainakin osalla jäsenistä hehkua kirkkaana, mutta käytännössä monella ihanneyhteisöllä oli vaikeuksia jo alkumetreillä.
Kirja sukeltaa syvälle utopiasiirtolaisten elämään ja kokemuksiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Minkälaista oli rakentaa arkea ympäristössä, jossa kaikki oli vierasta, kielestä, naapurustosta ja ympäröivästä luonnosta lähtien? Miten asuminen, terveydenhuolto ja lasten koulunkäynti järjestettiin? Millaista oli arki ja juhla?
Selkeä kuva syntyy myös yhteisöjen ideologioista. Perustana oli niin sosialismia ja uskonnollisuutta kuin suomalaisnationalismia ja eräänlaista ”paluu luontoon”- ajattelua.
Aatteen palo saattoi ainakin osalla jäsenistä hehkua kirkkaana, mutta käytännössä monella ihanneyhteisöllä oli vaikeuksia jo alkumetreillä.
Esimerkiksi edellytykset menestyksekkäälle maanviljelylle olivat usein heikot. Hedelmällisen ja muhevan maan sijaan siirtokunta joutui ehkä raivaamaan peltojaan kivikkoon tai läpitunkemattomaan ryteikköön. Paikalliset olotkin aiheuttivat ikäviä yllätyksiä: oli kuivuutta, tulvia ja heinäsirkkaparvia.
Ongelmana oli myös tietotaidon puute. Maanviljelytaitoisista jäsenistä oli pulaa lähes jokaisessa yhteisössä, eivätkä tulijoille vieraat viljelykasvit helpottaneet tilannetta.
Suomalaisten utopiayhteisöjen elinkaari olikin suhteellisen lyhyt, keskimäärin 17 vuotta, mutta olivatko siirtokuntakokeilut yksiselitteisiä epäonnistumisia?
Tuomio lienee liian tyly, sillä epäonnistuneetkin yhteisöt ovat ”auttaneet näkemään, mistä on kysymys, mitä on muutettava ja miten siihen voidaan pyrkiä.” Ymmärrys ihmisyydestä ja yhteiskunnasta karttui.
Utopismi on sitä paitsi ”inhimillisen ajattelun peruskategoria”, kuten Peltoniemi kirjoittaa. Ehkä olisikin syytä olla hiukan utopisti ja antaa haaveiden liitää huimiin korkeuksiin, tavoitella taivaita. Raivaisiko se polkua kohti parempaa maailmaa?