Amekula chumvi nyingi on swahilia ja tarkoittaa, että hän on syönyt paljon suolaa. Sanonnalla viitataan kaltaiseeni ihmiseen, joka on elänyt kauan. Aloitin journalismin tekemisen kesätoimittajana Pohjanmaalla 36 vuotta sitten. Ja silti kaksi vuotta Keniassa on saanut minut rakastumaan lajiin vielä aivan uudella tavalla.
Nairobi on äkkijyrkkä kaupunki. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu tuottaa turvattomuutta ja vääjäämätöntä kuplautumista, jossa ihmiset ajautuvat elämään rinnakkaistodellisuuksissa, kaukana toisistaan. Journalismi on (ehkä tanssin jälkeen) paras tuntemani vastavoima: se antaa luvan ja velvoittaa rikkomaan kuplia.
Koskaan missään aiemmassa suolameressäni en ole ollut siitä yhtä kiitollinen kuin täällä.
Median virtaussuunnat ovat sellaiset, että suomalaiset kuulevat Afrikasta liian vähän, liian etäännyttävillä tavoilla, ja se vääristää kuvaa maailmasta. Siksi kaikkien, jotka voivat, pitäisi kertoa lisää ja paremmin.
Minä voin, ajattelin, kun muutin Nairobiin. Mutta en arvannut, millaista nuorallatanssia se olisi.
Etukäteen samaistuin vahvasti ajatukseen siitä, että yhtään enempää kurjuuskuvastoa emme tarvitse. Jos suomalaiset jotain tietävät Afrikasta, se on juuri köyhyys. Aivan liian vähän tiedetään mahdollisuuksista, taloudellisesta kehityksestä ja kuhisevasta kulttuurista.
Täällä todellisuus saa hylkimään yksinkertaistuksia. Toinen ilman toista olisi valehtelua. Afrikka on köyhä, kehittyvä, kuhiseva, korruptoitunut, nuori ja energinen. Journalistin tehtävä – ja tavallaan tärkein vallankäytön muoto – on kertoa siitä, mikä on totta: sen valoista ja varjoista. Parhaat onnistuvat kertomaan siitä, miten niillä on outo taipumus kietoutua toisiinsa.
Olen etsinyt tasapainoa yrittämällä tunnistaa ne hetket, kun oikeasti voin auttaa, ja yrittämällä kestää ne, kun en voi.
Kuilujen ylittäminen on vähän kuin kyykky keskellä tanssikoreografiaa: sinne on helppo mennä, mutta vaikeampaa tulla pois.
Usein jutunteko vie keskelle uskomatonta urheutta, joka journalismin oheistuotteena herättää halun auttaa. Välillä pyyntö tuntuu taustaväreilynä, välillä se tulee suorana vaatimuksena.
Journalismi saattaa rikkoa kuplia, mutta ei muuta todellisuutta toiseksi tässä ja nyt. Retkillä kohtaamani ihmiset jatkavat omaa elämäänsä ja minä omaani. Joskus yhteydenpito jatkuu, joskus ei, mutta molemmissa tapauksissa erilaisten elämien välinen etäisyys tuntuu kohtaamisten jälkeen entistä absurdimmalta.
Äkkijyrkässä ympäristössä on jollain tavalla opittava elämään kroonisen riittämättömyyden tunteen kanssa. Itse olen etsinyt tasapainoa yrittämällä tunnistaa ne hetket, kun oikeasti voin auttaa, ja yrittämällä kestää ne, kun en voi.
Kirjoitan tätä Nairobissa, mutta lehden ilmestyessä olen jo Suomessa. Päätän kirjeenvaihtajapestini tällä erää tähän – haikein ja kiitollisin mielin. On ollut ilo olla osa lehteä, joka haluaa tehdä maailmasta yhteisen ja ymmärrettävän.
Kirjoittaja toimi Maailman Kuvalehden Kenian kirjeenvaihtajana 2022–2024 ja pitää suolasta enemmän kuin sokerista.