Tunnelma 13-tuntisella lennolla Istanbulista Venezuelan pääkaupunkiin Caracasiin on innostunut. Lento on täynnä, sillä vähäinen lentotarjonta ja pandemian aiheuttamat rajoitukset ovat tehneet maahan matkustamisen vaikeaksi. Turkki on tärkeä kauttakulkumaa Euroopasta. Puhe sorisee matkustajien kesken: Koska kävit viimeksi? Kauanko olet asunut muualla?

Taaperomme saa paljon huomiota: takanamme istuva kanssamatkustaja leikkii hänen kanssaan ja viereisen penkkirivin nainen lepertelee, kun pitkä matka alkaa kyllästyttää pientä. Tuntemattomien välinen keskustelu on niin ystävällistä ja mutkatonta, että mieleeni muistuu loru poikani venezuelalaisesta lastenkirjasta: Täällä kaveri on ystävä ja ystävä on veli.

Etelä-Amerikan pohjoisrannikolla Kolumbian ja Brasilian naapurissa sijaitsevan Venezuelan poliittisesta, taloudellisesta ja humanitaarisesta kriisistä on uutisoitu myös Suomessa. Reilusti yli Suomen väkiluvun verran venezuelalaisia, yli seitsemän miljoonaa, on muuttanut maasta vuoden 2015 jälkeen. Suurin osa heistä on siirtynyt muihin Latinalaisen Amerikan maihin sekä noin miljoona Yhdysvaltoihin tai Espanjaan. Suomessa venezuelalaisia asuu Tilastokeskuksen mukaan noin 170.

Monille lentokoneen matkustajista matka tarkoittaa kauan odotettua jälleennäkemistä perheen ja ystävien kanssa – niin myös meidän suomalais-venezuelalaiselle perheellemme.

Myös mieheni serkku vaimonsa ja lapsensa kanssa ovat saapuneet joulunviettoon. He asuvat tätä nykyä Chilessä.

”Kun lähdimme täältä viisi vuotta sitten, maa oli erittäin huonossa tilanteessa: ei ollut ruokaa, ei lääkkeitä, rikollisuutta oli paljon. Lähdimme melkein paeten”, serkku sanoo. Perheen matka Venezuelaan on lähdön jälkeen toinen.

”Uuteen maahaan sopeutuminen ei ollut helppoa, mutta vuosien aikana olemme tottuneet”, hän sanoo.

Molemmat vanhemmat ovat löytäneet koulutustaan vastaavaa työtä Chilessä ja saaneet elämän siellä hyvin käyntiin.

”Kun kävimme vuosi sitten Venezuelassa, näimme monen asian täällä parantuneen. Koimme olomme paljon turvallisemmaksi ja kaupoista sai jo ruokatarvikkeita, joita olimme aikaisemmin lähettäneet tänne postitse”, serkku sanoo.

Nyt tilanne vaikuttaa kuitenkin jälleen heikentyneen. Hinnat jatkavat nousuaan, veden ja sähkönjakelussa on edelleen katkoksia.

”Vaikka kaipaamme Venezuelaan jatkuvasti, tällä hetkellä emme suunnittele paluuta.”

Muutama vuosi sitten Venezuela kärsi vakavasta elintarvikepulasta.

”Kun ruokaa oli vähän, ihmiset söivät valtavat määrät mangoja: kypsinä sellaisinaan tai mehuna, ja ennen kypsymistä hyytelönä tai suolan ja etikan kanssa”, anoppi muistelee kävellessämme mangopuiden varjostamaa kadunvartta pitkin.

Sää on lämmin ja aurinkoinen: Karibianmeren äärellä sijaitsevaa Venezuelaa ei turhaan kutsuta ikuisen kevään maaksi. ”Chávez elää!”, ohikulkija huutaa, kun pysähdyn ottamaan valokuvan katumaalauksesta, joka esittää Venezuelan edesmennyttä presidenttiä, maata kohti sosialismia johdattanutta Hugo Chávezia.

Nyt kauppojen hyllyt ovat täynnä ja valikoima on laaja: ruokatarvikkeita, kosmetiikkaa, vessapaperia, taaperomme tarvitsemia kosteuspyyhkeitä lähes kymmentä eri sorttia. Kontrasti uutiskuviin tyhjistä hyllyistä on suuri.

Ostokset voimme maksaa Yhdysvaltain dollareissa, jotka ovat laajasti käytössä Venezuelassa, vaikka ne eivät ole virallinen valuutta. Joissakin liikkeissä saamme vaihtorahan paikallisessa rahassa, hyperinflaation runnomissa bolívareissa. Niitä kiertää uusia, joista on poistettu kuusi nollaa, sekä vanhoja, joissa nollat ovat vielä tallella.

Litra maitoa maksaa kaksi dollaria, purkki deodoranttia yli kolme dollaria, purkki vauvanruokaa dollarin. Laskemme leipomon jonossa valtavaa setelinippua – se ei riitä edes yhteen leipään.

Venezuelan minimipalkka on 130 bolívaria – alle kymmenen dollaria kuukaudessa. Parin viikon matkamme aikana bolívarin kurssi heikkenee lähes kaksi pykälää entisestään. Ihmisten jokapäiväinen selviäminen ja kyky kuluttaa ovat sidoksissa heidän mahdollisuuksiinsa saada käsiinsä dollareita esimerkiksi dollareissa maksettavan palkan tai ulkomailta tulevien rahalähetysten muodossa, minulle kerrotaan. Heikoimmassa asemassa ovat he, joilla on tuloja vain bolívareissa.

”Kärsitään, mutta iloitaan” on lausahdus, jonka kuulen matkan aikana useaan otteeseen.

Sovimme tapaavamme ystävän, kun hän ensin käy tankkaamassa auton. Tapaamme kolmen tunnin kuluttua. Kadulla luikertelee pitkä jono autoja odottamassa pääsyä polttoainetankille. Paikalliset saavat polttoainetta lähes ilmaiseksi, mutta sen saaminen edellyttää tuntien jonottamista. Toinen vaihtoehto on maksaa korkeampaa kansainvälistä hintaa ja välttyä odottamiselta.

Myös vettä säännöstellään. Sitä tulee hanasta vain pätkittäin ja jos asunnossa ei ole vesitankkia, on asukkaiden syytä olla valppaina täyttämään ämpärit ja kanisterit. Viemme Suomesta tuliaiseksi retkisuihkun – toivomme sen helpottavan arkea edes hieman.

Maan tilanne ei ole vienyt venezuelalaisten elämäniloa ja kykyä nähdä asioiden hyviä puolia. ”Kärsitään, mutta iloitaan” on lausahdus, jonka kuulen matkan aikana useaan otteeseen.

Kadulla kuuluu musiikki, ihmiset hymyilevät ja huomioivat toisensa lämpimästi. Kuulen hellittelysanoja ihmisten välisissä keskusteluissa kaikkialla: Mitä kuuluu, mi amor (rakkaani)? Kuinka voit, cariño (kultaseni)?

Moni kertoo tuntevansa olonsa nyt turvallisemmaksi yhdeksi maailman vaarallisimmista pääkaupungeista nimetyssä Caracasissa, sillä ”rikollisetkin ovat muuttaneet täältä pois”.

Matkamme aikana luemme uutisista, että Venezuelan oppositio on päättänyt purkaa monien länsimaiden tunnustaman Juan Guaidon johtaman väliaikaishallinnon. Guaidon oli toivottu syrjäyttävän maata diktatuurinomaisesti vallitsevan, edesmenneeltä Hugo Chávezilta paikkansa perineen sosialistipresidentti Nicolás Maduron vallankahvasta ja vievän Venezuelan muutokseen, mutta toivottua tulosta ei saavutettu.

Vierailen sotamuseossa, missä Chávezin ruumista säilytetään. Paikka on hiljainen, eikä muita turisteja näy.

”Meidän Komentajaamme ei ole haudattu, hänet on istutettu”, maastopukuun pukeutunut tiukkakatseinen opas kertoo. ”Niin kauan kuin hänen aatteensa elää, hän elää”.

Jouluksi valmistamme paikallista joulun ja uuden vuoden ruokaa hallacoita monivaiheisen reseptin mukaan. Hallacat ovat banaaninlehteen käärittyjä, maissitaikinalla, rusinoilla, oliiveilla, paprikalla sekä kanan-, naudan- ja porsaanlihalla täytettyjä nyyttejä, jotka sidotaan puuvillalangalla kauniiksi paketeiksi ja höyrytetään kypsiksi.

Ne ovat perinne siirtomaa-ajoilta, jolloin orjat ja palvelijat valmistivat ateriansa varakkaiden tilallisten ruuantähteistä. Hallacat symboloivat jakamista ja perheen yhteen kokoontumista ja ne ovat tänä vuonna meille merkitykseltään erityisen tärkeitä.

Vuoden vaihtuessa teemme taian: kiinnitämme setelin otsaan ja juoksemme pihalle matkalaukut kädessä, jotta uusi vuosi toisi mukanaan matkoja ja vaurautta.

Toivottavasti se tuo myös Venezuelaan kauan kaivattua muutosta.