Pitkän tasaisen jakson jälkeen idästä Suomeen pyrkii jälleen sotaa pakenevia ihmisiä. Maahanmuuttovirasto Migrin vuoden 2022 viimeisen tiedon mukaan Suomesta on kuluneen vuoden aikana hakenut oleskelulupaa 13 656 venäläistä. Hakijoiden kuukausittainen keskiarvo kasvoi reilun kolmanneksen vuoteen 2021 verrattuna. Yle uutisoi syyskuun lopulla, että Suomeen pyrkii itärajan kautta myös moni ukrainalainen, sillä esteettömin reitti pois sota-alueelta kulkee Venäjän kautta.
Rajan ylitys vaikeutuu entisestään. Valtioneuvosto tiedotti marraskuussa, että hallitus esittää 139 miljoonaa euroa itärajan aidan ensimmäisen vaiheen rakentamiskustannuksiin. Aidan koeversion kokonaismitta on kuusi kilometriä (ja hinta noin kuusi miljoonaa euroa). Mikäli vuoden 2023 kokeiluun ollaan tyytyväisiä, voi aidan mitta venyä kattamaan 10–20 prosenttia Suomen ja Venäjän noin 1 300 kilometriä pitkästä rajasta.
Miljoonalla suomalaisella on juuret menetetyssä Karjalassa. Heille kärjistynyt poliittinen tilanne luo uudenlaisen vivahteen esi-isien muisteluun ja sukujuurien tutkimiseen. Aluemenetysten jälkeen Suomi asutti yli 400 000 kansalaistaan evakkoina uudelleen eri puolille maata. He tulivat Karjalankannakselta, Laatokan Karjalasta ja Raja-Karjalasta.
Henkistä juurimatkaa suunnitteleva kolmannen tai neljännen polven siirtokarjalainen, bunukka, voi olla mahdottoman edessä. Suora yhteys esipolviin on katkennut ja nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on liki mahdotonta lähteä tutkimusmatkalle rajantakaisille synnyinseuduille. Suvun tarinat ovat unohtuneet ja kertojat olleet jo vuosia tuonilmaisissa. Hakuteoksissa on listattu peltopinta-aloja ja kantturoiden päälukuja. Ne ovat laiha lohtu omakohtaisen autenttisuuden rinnalla.
Silti yhä useampi suomalainen – eritoten nuori – yrittää. Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen ja kulttuurin professori Helka Riionheimon mukaan nuorten kiinnostus karjalaisuutta kohtaan on nousussa, mistä kertoo muun muassa karjalan kielen opintojen suosio. Paitsi yliopistossa, karjalaisten välinen kulttuurivaihto kukoistaa sosiaalisessa mediassa, gallerioissa ja konserttisaleissa.
Siikajoella asuva koru- ja maalaustaiteilija Reeta Suvanto (s. 1993) käsittelee töissään karjalaista kulttuuria, pakolaisuutta ja sukupolvet ylittävää traumaa. Suvannon karjalainen suku lähti Pistojärveltä, Kiimasvaaran kylästä, joka on Kuusamon korkeudella Venäjän puolella rajaa.
Suvannon isoisoisä Konstantin Moisejeff oli laukkukauppias eli kiertävä talonpoikaiskaupustelija. Hän taisteli 1920-luvun taitteessa venäläisiä vastaan. Moisejeff pakeni karjalaisvainoja Suomeen vuonna 1922. Selviytyminen oli pienestä kiinni. Korkealla vaaralla peltoa kyntänyt Konstantin näki horisontissa pölypilven, josta hän päätteli, että venäläiset olivat tulossa häntä hakemaan. Lähtö oli niin vikkelä, että hevonenkin jäi pellolle. Perhe tuli perässä kaksi vuotta myöhemmin. Mukana tuli Suvannon mummo Jekaterina Moisejeff, joka oli tuolloin neljävuotias. Moisejeffin perheen tarina on osa karjalaisen väestön liikehdintää, joka ajoittuu Venäjän vallankumouksen loppupuolelle.
Suvannon kiinnostus karjalaisuutta kohtaan leimahti, kun hän kirjoitti identiteettiä käsittelevää opinnäytetyötään ammattikorkeakoulussa. Suvanto valmistui kuvataiteilijaksi 2018. Tuolloin hän tajusi, että karjalaa puhuvassa mummossa, ylioppilaslahjaksi saaduissa neulontatöissä ja lapsuuden retkissä ortodoksikirkkoihin oli jotakin erikoista ja kiinnostavaa. Sittemmin omien juurien tutkimisesta tuli keskeinen osa Suvannon elämää ja taiteellista praktiikkaa.
“Isä kertoi minulle lapsena iltasatuna mummon ja mummon isän pakotarinoita. Jossain kohtaa sitä todella tajusi, etteivät ne olleet satuja, vaan oikeita asioita, joiden vuoksi olen itsekin täällä. Sen jälkeen innostuin lukemaan enemmän aiheesta. Yllätyin, miten moni pieni juttu omassa elämässä liittyykin karjalaisuuteen”, Suvanto muistelee ja lisää, että iso kiitos karjalaisuuden soihdun siirtämisestä kuuluu myös tädeille.
Tampereen yliopiston aluetieteiden professori Jouni Häkli arvioi, että kasvava arvostus paikallisten kulttuurien erityispiirteitä kohtaan liittyy globalisaatioon: “Kun maailma integroituu ja erot hälvenevät, myös juurettomuuden tunteet yleistyvät. Tämä luo kiinnostusta paikallisuuteen, historiaan ja omiin juuriin.”
Globaalissa maailmassa naapurit voivat olla ne kaukaisimmat ihmiset. Keskivertohelsinkiläinen on ajatusmaailmaltaan lähempänä tukholmalaista kuin oululaista, arvioi Helsingin Sanomat. Sosioekonominen asema ja maailmankansalaisuus ovat köyhää maaperää juurien kasvattamiseen. Jaettu kieli, sukuseutu ja historia ovat konkreettisia asioita, jotka sitovat paikalliskulttuurin jäseniä yhteen.
Myös isovanhempien koettelemukset voivat vahvistaa irrallisuutta, tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla kuin on. Irrallisuuden kokemus on tietokirjailija ja yhteiskuntatieteen tohtori Hellä Neuvonen-Seppäsen mukaan tyypillinen ylisukupolvisen trauman oire.
Karjalaisten pakkosiirrot ja assimilaatio eli enemmistökulttuuriin sulauttaminen, katkaisivat paikallisten perinteiden ja puheenparsien luontaisen kehityksen. Häklin mukaan tämä voi johtaa kulttuurin kanonisoitumiseen eli museoivaan ylläpitämiseen. Verrokiksi hän nostaa Yhdysvalloissa elävät suomalaisyhteisöt, joiden vaalimat suomalaisuuden muodot ovat edelleen sidoksissa maastamuuton hetkellä vallinneisiin tapoihin, ilmiöihin ja teknologioihin. Amerikansuomalaiselle esimerkiksi suomirock voi kuulostaa liian modernilta ollakseen “aitoa” suomalaista musiikkia.
“Kulttuuri kuolee, ellei se tarjoa riittävästi kosketuspintaa nuorten elämään ja identiteettiin”, Häkli summaa.
Bunukoiden katkeransuloiseksi onneksi keskinäinen sielunyhteys löytyy usein huolimatta siitä, sijaitsiko muinainen mummola Suojärvellä tai vaarila Viipurissa. Toisilleen ventovieraita ihmisiä yhdistää pakolaisuus. Se, että joku isovanhemmista on joutunut syystä tai toisesta jättämään kotiseutunsa ja hädänalaisena muuttamaan Suomeen. Etnisen identiteetin tutkimus puhuu kollektiivisesta muistista. Termillä viitataan historiakuvaan, sukupolvien avainkokemuksiin tai historiallisiin traumoihin. Herää kysymys: olenko minäkin pakolainen?
“Minulla on aina ollut joku outo erillisyyden tunne, joka liittyy kuulumiseen ja kuulumattomuuteen. Mitä enemmän syvennyn karjalaiseen kulttuuriin ja opiskelen karjalan kieltä, sitä pienemmäksi tunne muuttuu. Kyllähän se vapauttaa, kun tietää, että on jotenkin omiensa piirissä. Sitä toivoisi löytävänsä yhteisön, johon sopia”, Reeta Suvanto kuvailee.
Suvannon uusin teoskokonaisuus käsittelee identiteettiä. Tarkemmin sanottuna identiteetin osia, joita ihminen haluaa kätkeä ja näyttää, sekä asioita, joita ei pysty edes itselleen avaamaan. Iso osa teoksista on pieniä ja hauraita keraamisia koruja. Korutaide viehättää Suvantoa, koska koru on esineenä henkilökohtainen, kehollinen ja suhteessa sitä kantavaan ihmiseen.
Teossarjan inspiraationa toimivat tarinat siitä, kuinka pakolaiset joutuivat kätkemään karjalaisuutensa. Moni perhe vaihtoi sukunimensä ja opetti lapsilleen karjalan sijaan suomen kielen. Merja Reijosen Helsingin yliopistossa tekemä sosiologian väitöskirja osoittaa, että oman kulttuuri-identiteetin kätkeminen on suojamekanismi. Reijosen mukaan identiteetin osien kätkeminen on myös itsensä kieltämistä, joka voi kehittyä alistuvaksi luopumiseksi: hyväksynnäksi, ettei menneisyydessä hankituilla resursseilla ole nykyisyydessä arvoa.
Pistojärvellä ei ole enää vuosiin asunut kukaan. Suuri osa taloista poltettiin jatkosodan loppupuolella. Pyhiinvaellus aavekylään toista kertaa ei enää Suvantoa houkuta. Rajalle on muodostunut muuri, joka tuntuu ylitsepääsemättömältä.
“Ihmiset ovat aiemmin käyskennelleet ystävien ja sukulaisten luona rajan molemmin puolin. Nyt vähemmistökansoja haetaan taas sotimaan eturintamalle. Tilanne tuntuu pelottavalta ja vieraannuttavalta”, Suvanto summaa.
Muuri on pian muutakin kuin kielikuva. Venäjän aloittaman sodan vuoksi karjalaiset ovat menettäneet sukusijansa taas kerran.
Muuttovirtojen historiaa
Suurinta talvi- ja jatkosodan (1939-1944) aikaista 400 000 pakenijan evakkoaaltoa edelsivät lukuisat muuttovirrat, joiden takana olivat muun muassa pula-aika sekä 1918–1920 ja 1921–1922 käydyt heimosodat. Työttömyys ja vasemmistovainot ajoivat yli 15 000 suomalaista Neuvosto-Karjalaan 1920- ja 1930-luvuilla. Heistä lähes puolet menetti henkensä Stalinin vainoissa, jotka loivat muuttoliikennettä vastakkaiseen suuntaan. Karjalaista väestöä jaoteltiin rajan molemmilla puolilla kansalliseen ja epäkansalliseen ainekseen muun muassa äidinkielen, uskonnon ja rodullisen puhtauden perusteella.
Yli satavuotisia tapahtumia ei ole perustavanlaatuisesti selvitetty. Se vaikuttaa pakolaisten jälkeläisiin edelleen. Traumapsykoterapeutti Jarno Katajiston mukaan ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti. Trauman oireita on Katajiston mukaan vaikea ymmärtää omien elämänkokemusten kautta. Juurisyiden jäljittäminen vaatii tietoa edellisten sukupolvien kärsimyksistä.
”Jos pidät itseäsi karjalaisena, olet karjalainen”
Vuonna 2019 perustettu Karjalaisen kulttuurin edistämisjärjestö Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša (KNŠ) määrittelee napakasti, että karjalaiseksi samastuvalla oletetaan olevan jonkinlainen objektiivinen side tai suhde karjalaisuuteen. Tällainen side voi olla esimerkiksi karjalaiset vanhemmat tai isovanhemmat, kieli, kulttuurissa eläminen, avioliitto karjalaisen puolison kanssa, tai muu vastaava yhteys. Tärkeää on yhdistyksen mukaan itseidentifikaatio: Jos pidät itseäsi karjalaisena, olet karjalainen, eikä kukaan voi sitä sinulta ottaa pois.
Karjalainen kulttuuri voi olla aito osa ihmisen elämää ja minuuden kokemusta, vaikkei hän määrittelisi itseään karjalaiseksi. Pakolaistaustaisilla ihmisillä identiteettiä usein määrittävät sekä lähtöpaikan että uuden elinympäristön tavat, arvot ja perinteet. Ajan myötä etnisyyksien rajat liudentuvat eikä ihminen osaa välttämättä itsekään sanoa, mikä identiteetin rakennuspalikoista liittyy mihinkin.
Karjala-aktivistit tuovat esiin verkkosivuillaan, että suomalaista kansallisidentiteettiä on rakennettu karjalaisuudella ratsastamalla kielen ja kansan asemasta piittaamatta. Kipeä historia saa monet pelkäämään, että karjalaisen kulttuurin yksilölliset piirteet sekoittuvat entistäkin vahvemmin suomalaiseen valtakulttuuriin.
Karjalaisuuden muodot eroavat suomalaisesta valtakulttuurista muun muassa kieleltään, tavoiltaan, uskonnollisilta rituaaleiltaan, elinkeinoiltaan ja muilta kulttuurisilta ominaispiirteiltään. Karjalan alueilla asuneet – ja edelleen asuvat – karjalaiset väestöryhmät eivät myöskään olleet yhtenäinen monoliitti, vaan paikalliskulttuurit erosivat toisistaan. Kansalaisjärjestö Karjalan Liitto tekee selkeän pesäeron ainoastaan karjalaisten ja länsisuomalaisten perinteiden välille: itärajan kylissä pitkällinen kulttuurivaihto on tehnyt suomalaisuuden ja karjalaisuuden rajasta häilyvän.