Laura Hietala osoittaa Paraná-joen vastarannalla olevaa saarta.
”Kun Vilho-isämme oli koululainen, hän kulki koulumatkat veneellä”, hän sanoo.
Paraná on Amazonin jälkeen Etelä-Amerikan pisin joki, se jatkuu Argentiinan ja Paraguayn läpi Brasiliaan saakka. Zárate, jonka rannalla seisomme, on satamakaupunki vajaan sadan kilometrin päässä Buenos Airesista.
Suomalaiset siirtolaiset perustivat Pohjois-Argentiinaan Misionesiin 1900-luvun alussa siirtokunnan, mutta suomalaisia veti puoleensa myös Zárate ja sen suistoalue. Ensimmäiset suomalaiset saapuivat 1930-luvulla, ja myöhemmin sinne muutti muun muassa yksinäisiä merimiehiä ja perheitä.
Záratessa saaressa asuivat myös Laura ja Amanda Hietalan isovanhemmat Tuure ja Hanna Hietala kahden poikansa, Reinon ja Vilhon, kanssa.
”Tämä jokialue toi siirtolaisille mieleen koti-Suomen”, Laura Hietala sanoo, ja kieltämättä näyssä onkin jotain kotoisaa.
Tuure oli kokeillut asumista jo Misionesissa. Hanna taas tuli Buenos Airesiin Pohjois-Karjalasta kaksoissisarensa Helmin kanssa 1931, sisarpuolensa kauneussalonkiin töihin. Helmi viihtyi Argentiinassa vain muutaman vuoden, mutta Hanna jäi, meni naimisiin Tuuren kanssa ja sai kaksi poikaa. Heistä Vilho, joka Argentiinassa tunnettiin nimellä Guillermo, oli siis Laura ja Amanda Hietalan isä.
Kun ajamme Hietaloiden kyydissä takaisin Záraten keskustaan, Laura kertoo, että vieressä kulkeva tie johtaa entiseen sotilastukikohtaan, jossa toimi Argentiinan diktatuurin aikana kidutuskeskus.
”Vaikka sinne kuljetetuilla pidätetyillä oli siteet silmillä, he tunnistivat paikan, sillä tie tukikohtaan tekee ison mutkan. He myös osasivat paikantaa sijainnin joesta tulvivan tuoksun perusteella.”
Sotilaat sulkivat lapset säkkiin ja piilottivat sen tiilien polttamiseen käytettyyn uuniin.
Runsaan sadantuhannen asukkaan Záratessa pestään yhä diktatuurin aikaista likapyykkiä, eikä se on helppoa. Hietaloilla on surullisella tavalla omakohtaista kokemusta sen aikaisista julmuuksista. Sotilaat kaappasivat isän ja äidin sekä neljä muuta sukulaista, heidän joukossaan Hanna Hietala. He katosivat jäljettömiin.
Vilho oli ollut poliittisesti aktiivinen jo ennen vuoden 1976 sotilasvallankaappausta, hän oli jäsen vallankumouksellisessa työläisten puolueessa PRT:ssä ja eli vaimonsa kanssa maan alla. Vilho pidätettiin vappuna 1975 ja karkotettiin Suomeen, jossa hän ei ollut koskaan asunut. Vilho kuitenkin halusi palata Argentiinaan parantamaan maan oloja, ja hän palasi maahan väärällä nimellä. Hanna matkusti Suomeen myös, hän halusi yrittää vakuuttaa poikaansa jäämään perheensä kanssa turvaan Suomeen. Äiti ja poika eivät kuitenkaan tavanneet toisiaan, heidän matkansa menivät ristiin. Hannakin palasi sitten Argentiinaan.
Toukokuun lopulla 1977 Vilho ja hänen vaimonsa Estela Cali houkuteltiin ansaan sovitun tapaamisen varjolla. Heidät pidätettiin kadunkulmassa Vicente Lópezissa Buenos Airesin esikaupunkialueella. Samana päivänä katosivat Estela Calin vanhemmat. Kaksi päivää myöhemmin sotilaat hyökkäsivät taloon, jossa Hanna hoiti kolmen viikon ikäistä Lauraa, kaksivuotiasta Amandaa ja heidän pientä Silvia-serkkuaan yhdessä Reino Hietalan anopin kanssa.
Silminnäkijöiden mukaan pihalta kuului ampumisen ääniä. Sotilaat sulkivat lapset säkkiin ja piilottivat sen tiilien polttamiseen käytettyyn uuniin. Naapurit pelastivat heidät sieltä, ja Reino vei heidät turvaan yöllä. Tytöt kasvoivat äitinsä tädin luona Záratessa.
”Siihen saakka, kun olin täysi-ikäinen, ainoa valokuva isästä oli muutaman sentin kokoinen passikuva”, Laura Hietala sanoo talonsa olohuoneessa. Hän asuu miehensä ja kolmen poikansa kanssa samassa talossa, jossa hänen äitinsä vanhemmat asuivat, ja josta heidät siepattiin. Talon edessä tapahtumasta on muistuttamassa kaupungin kiinnittämä muistolaatta.
Sittemmin Laura ja Amanda saivat kuulla isänsä äänen Hietaloista vuonna 1982 tehdyssä dokumentissa, ja he ovat tavanneet suomalaisia sukulaisiaan niin Suomessa kuin Argentiinassa, heidän joukossaan isän veli Reino.
Laura ja Amanda Hietala haastoivat Argentiinan valtion oikeuteen vuosia sitten, mutta oikeusprosessi on viivästynyt, viime vuosina muun muassa covid-pandemian takia. Tutkinta on kuitenkin valmis, ja Hietala arvelee oikeudenkäynnin käynnistyvän vuoden 2023 maalis-huhtikuussa. Siinä käsitellään Hietaloiden kadonneiden sukulaisten ja 32 muun diktatuurin uhrin tapauksia.
”Syytettyinä ovat asevoimista ne, jotka olivat suurimmassa vastuussa, eli se on todella tärkeä oikeudenkäynti.”
Syytetyistä korkea-arvoisin sotilas on komentaja Santiago Omar Riveros, joka on tuomittu jo aiemmin. Vuonna 2018 hänet tuomittiin 45 vuodeksi vankilaan 11 raskaana olleen naisen lapsen kaappaamisesta, ja heinäkuussa 2022 Riveros ja 11 muuta sotilasta saivat elinkautisen tuomion rikoksista ihmisyyttä vastaan, jotka tehtiin Campo de Mayon kasarmin ja sotilaskoulun johdolla.
”He ovat jo saaneet tuomiot, joten se on muodollisuus, mutta meille perheenjäsenille on tärkeää kuulla tuomiot ja pyytää oikeutta. Haluan tietää, ketkä olivat vastuullisia.”
Hietalat ovat rakentaneet vuosien varrella pala palalta tapahtumien kulkua kysymällä asioita silminnäkijöiltä. He ovatkin saaneet paljon tietoa, muun muassa sukulaistensa katoamisen kellonajat, mutta tietoa ei aina ole helppo saada.
Argentiinan armeija on kuvannut 1970-1980-luvun diktatuuria häpeätahraksi, mutta sekään ei ole ollut valmis avaamaan arkistojaan ja julkistamaan dokumentteja puhdistaakseen mainettaan.
Syytteeseen asetetut sotilaat eivät tunnusta eivätkä välttämättä diktatuurin uhritkaan tai heidän sukulaisensa puhu asioista mielellään. Osa on traumatisoitunut niin, että haluaa unohtaa tapahtumat, osa pelkää kertoa 40 vuoden takaisista asioista, sillä diktatuuria tukeneiden lonkerot ulottuvat yhä laajalle. Heillä on yhä valtaa.
Kidutuksesta selviytyneitä ja kadonneiden omaisia on stigmatisoitu, Laura Hietala sanoo. Heitä on vieroksuttu esimerkiksi työelämässä.
”Minulla itsellänikin kesti kauan tunnistaa, että olen uhri ja selviytyjä.”
Laura Hietalaa on auttanut avoimuus ja auttamishalu, hän työskentelee kadonneiden omaisten järjestöissä aktiivina.
Hietala kertoo, miten kadonneille oikeutta vaativia ihmisiä uhkaillaan yhä eri tavoin. Hän on itsekin kohdannut painostusta näihin aikoihin saakka. Kun hän pari vuotta sitten keskusteli muiden oikeudenkäynnin todistajien kanssa kotonaan, talon seinään ammuttiin laukaus.
”Kun poliisit tuli tutkimaan asiaa, he sanoivat, että tämä on jo toinen kerta, kun seinään on ammuttu. Aiempi oli ollut noin kymmenen päivää aiemmin. Kun en uskonut kerralla, tuli toinen luoti.”
Pelottelut eivät ole kuitenkaan tehonneet Hietaloihin, vaan he ovat olleet ajamassa syyllisiä tuomiolle. Laura Hietala pitää huolta siitä, etteivät sotilaiden hirmuteot unohdu.
Iltapäivällä menemme Laura ja Amanda Hietalan kanssa Záratessa kouluun, jossa paljastetaan muistolaatta. Senkin alulle panevana voimana Laura on toiminut. Hän piti esityksen koulussa vuonna 2021 kadonneista sukulaisistaan ja diktatuurin ajasta, ja oppilaat alkoivat kiinnostua synkästä ajanjaksosta. Koulun johtaja teki aloitteen muistolaatasta.
Argentiinan kansallislaulu soi, ja oppilaat ovat kerääntyneet yleisöksi koulun aulaa kiertävään portaikkoon. Paljastettavassa laatassa on yhdentoista koulun entisen oppilaan nimet, jotka kaikki katosivat diktatuurin aikana. Heidän joukossaan on isä Vilho eli Guillermo.
Oppilaat ovat tehneet myös videon, jossa jokainen kadonnut esitellään kuvan ja luetun tekstin kanssa. Yhdessä videon kuvassa on nuorukainen, jonka kasvoilta näkyy idealismi ja positiivisuus. Se on sama kuva, joka oli pitkään Laura Hietalan ainoa muisto isästään.
Argentiinan viimeinen diktatuuri
Armeija kaappasi vallan Argentiinassa vuonna 1976, ja maan johtoon astui kenraali Jorge Videla. Hänen johtamansa sotilasjuntta lakkautti oppositiotoiminnan ja alkoi vainota toisinajattelijoita, muun muassa opiskelijoita ja ammattiyhdistysaktiiveja.
Vuoteen 1983 jatkuneen diktatuurin aikana tapettujen ja kadonneiden ihmisten määräksi on arvioitu 9 000-30 000.
Videla sai vuonna 1985 elinkautisen tuomion rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vuonna 1989 Argentiinan presidentti Carlos Menem armahti tuomiota istuvat sotilaat, heidän joukossaan Videla ja jutussa mainittu Santiago Omar Riveros.
Vuonna 2003 presidentti Nestor Kirchner kumosi tuomioita estävät lait ja sotilaiden oikeudenkäynnit jatkuivat 2000- ja 2010-luvuilla. Videlan armahduksen korkein oikeus kumosi 2007, ja sen jälkeen häntä vastaan pantiin vireille kymmeniä oikeusjuttuja. Videla kuoli vuonna 2013. Myös Riverosin armahdus kumottiin 2007, ja hänet tuomittiin.
Diktatuurin aikana Argentiinassa katosi myös ainakin 500 lasta, jotka kaapattiin vanhemmiltaan ja annettiin adoptioon sotilaiden perheisiin. Plaza de Mayon isoäidit -järjestö on jäljittänyt lapsia, ja heitä on löydetty tähän mennessä noin 130.