Kuvia länsimaiden maisemista kristillisissä lehdissä ja pamfleteissa. Valkoisia ihmisiä ja keväistä kukkaloistoa. 

Sellaiseen kuvastoon ugandalainen valokuvaaja Esther Ruth Mbabazi tottui varttuessaan 1990- ja 2000-luvun taitteessa.  

Hänen isänsä oli harras katolinen, joka toi kotiin länsimaalaisten uskovaisten Ugandaan mukana tuomiaan lehtiä. Ne olivat kovassa käytössä seitsemänlapsisessa perheessä, jonka pääkaupunki Kampalan laidalla sijaitsevassa kodissa ei ollut televisiota.  

Sama jatkui ensimmäisillä luokilla koulussa: oppikirjatkin tulivat lännestä. Välillä eteen alkoi tulla paikallisia sanomalehtiä, mutta niissä ei ollut tuohon aikaan juuri kuvia.  

“Kuvastoa kotimaastani tai laajemmin kotimantereeltani en nähnyt oikeastaan ollenkaan.” 

Syytä asiaan Mbabazi alkoi miettiä vasta reilusti vanhempana. Nyt 28-vuotiaana hän on ehtinyt jo ajatella paljon sitä, kuinka länsimaiden valta on vaikuttanut siihen, millaiset tarinat nousevat esiin ja miten niitä kerrotaan.  

Yhtä lailla hän on ymmärtänyt sen, että suuri osa maailmasta on pitkään muodostanut mielikuvansa Afrikasta länsimaalaisten kuvaajien linssin kautta. Kansainväliset tiedotusvälineet ja tuotantoyhtiöt ovat lähettäneet omat kuvaajansa mantereelle hetkiseksi  

Siihen mielikuvaan on kuulunut paljon köyhyyttä ja kärsimystä. 

Mbabazin mukaan tämä mielikuva on mustavalkoinen: vain osa totuutta.  

“Olen toiveikas, sillä moni on herännyt tähän. Asiasta käydään keskustelua kansainvälisesti ja se muuttuu”, hän sanoo.  

Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan on ennustettu perjantaille tuulta ja sadetta. Kuivakausi on vaihtumassa sadekauteen, ja silloin säältä voi odottaa päiväntasaajan liepeillä oikeastaan mitä vaan kosteasta paahteesta yhtäkkiä yltyvään myrskyyn.  

Lopulta kuitenkin paahtaa. Mbabazi on ollut aamuvarhain kuvaamassa haastatteluja eräälle järjestölle ja istunut sitten työkavereiden kanssa Muyengan kaupunginosassa sijaitsevan kahvilan sohville matalan pöydän ääreen.  

Edessään heillä on kameroita, tietokone ja piuhoja. Muistikortinlukija puuttuu, ja joku lähtee hakemaan sitä. 

“Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa, kun otin ensimmäistä kertaa käteeni kameran”, Mbabazi kertoo kahvilan pihalla puupöydän ääressä. 

Ymmärrys siitä, että Mbabazi halusi tarinankertojaksi, oli kehittynyt lukiovuosina. Opinnoissa oli saanut vihdoin lukea myös oman mantereen kirjailijoita ja kansainväliset lehdet, kuten National Geographic, kiehtoivat.  

Ensin Mbabazi kirjottautui yliopistoon opiskelemaan journalismia, mutta tajusi pian, ettei kirjoittaminen tullut luonnostaan. Kesälomallaan hän päätyi afrikkalaisten valokuvaajien teoksia esittelevään näyttelyyn.  

“Katselin kuvia Nigeriasta ja Etelä-Afrikasta. Lopulta näin mustavalkoisen kuvan Kampalan keskustan vanhasta pikkubussiasemasta. Mietin, että kävelen tuon paikan ohi joka päivä pysähtymättä. Mutta kuva todella vangitsi, näytti sen paikan”, hän muistaa. 

Kuvan oli ottanut muutaman vuoden vanhempi valokuvaaja Kibuuka Mukisa. Mbabazi etsi Mukisan Facebookista ja kirjoitti hänelle yksityisviestin: ihailen sitä, mitä teet. Opeta minua. 

Ennen kuvaustilannetta Mbabazi kysyi naisilta, millaisena he haluaisivat tulla kuvatuiksi. Kyvykkäinä, tasa-arvoisina ja älykkäinä, he vastasivat. 

Mbabazin mukaan mantereen kehnot koulutusmahdollisuudet ovat yksi pääsyistä, mikä estää afrikkalaisia valokuvaajia pääsemästä esiin kansainvälisesti. Hyvät valokuvauskoulut ovat mantereella yhä harvassa, ja ne maksavat usein verrattain paljon. 

“Varsinkin jos on kotoisin syrjäisemmältä seudulta, on vaikeaa päästä opin äärelle. On löydettävä joku, joka opettaa, eikä se aina onnistu.”  

Mbabazillekin valtavan tärkeää oli se, että Mukisa vastasi viestiin, suostui tapaamaan ja auttoi alkuun. He ovat nykyään ystäviä ja työtovereita, ja Mbabazi valitsi Mukisan myös ottamaan itsestään tämän jutun kuvat. 

Journalismin yliopisto-opinnot Mbabazi jätti kesken, ja alkoi hakea valokuvaustyöpajoihin, -kursseille sekä mentorointiohjelmiin. Ne veivät muihin Afrikan maihin, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.  

“Hain ihan joka paikkaan ja otin jatkuvasti yhteyttä toimituksiin.” 

Sitten tuli ensimmäinen kuvausmatka: Time-lehden reportaasi Ruandan maaseudulle. Sitä seurasivat muut suuret, kuten New York Times ja Washington Post.  

“Näille lehdille työskenteleminen oli pitkäaikainen unelma. Kun sain Timen työtarjouksen, olin 21-vuotias. Mietin ensin, että onkohan tämä pilaa. En nukkunut moneen yöhön.” 

Siinä missä uransa alkuvaiheessa Mbabazi yritti olla kuvaustilanteissa mahdollisimman huomaamaton, viime vuosina häntä ovat kiinnostaneet dokumentaariset valokuvausprojektit, joissa kuvattavan ja hänen välille syntyy pidempiaikaista vuorovaikutusta.  

Esimerkiksi viime vuonna National Geographic julkaisi Mbabazin kuvasarjan, jota tämä työsti vuoden ajan Pohjois-Ugandan Gulussa asuvien vammaisten naisten kanssa. Hän kävi tapaamassa heitä neljä kertaa.  

“Ensimmäisellä kerralla en ottanut edes kameraa esiin, me vain tutustuimme.”  

Ennen kuvaustilannetta Mbabazi kysyi naisilta, millaisena he haluaisivat tulla kuvatuiksi. Kyvykkäinä, tasa-arvoisina ja älykkäinä, he vastasivat. 

Lopuksi naiset saivat itse valita Mbabazin ottamista kuvista mieluisimmat, ja ne julkaistiin. 

 

Kampalan taivaalle on kerääntynyt tummia pilviä. Kun alkaa sataa, piha on jo tyhjentynyt ihmisistä. Tuuli yltyy, ja puut heiluvat. Pöydät kannetaan kahvilan sateelta suojaavan lipan alle, ja asiakkaat pakkautuvat niihin vieri viereen.  

Mbabazi kertoo uuden pöydän ääressä kuulevansa työmatkoillaan, kuinka paikallisyhteisöissä puhutaan yhä enemmän ilmaston muuttumisesta ja sään ääri-ilmiöistä.  

Maanviljely tuo yhä elannon lähes kolmelle neljästä afrikkalaisesta. Ilmastonmuutos uhkaa tätä: Itä-Afrikassakin on alueita, jotka kärsivät jo ennennäkemättömästä kuivuudesta.  

Mbabazi on kiinnostunut aiheesta ja ottanut osaa ympäristöhankkeisiin. Istuttanut puita ja kuunnellut, kuinka muutos vaikuttaa viljelijöiden arkeen. 

Samalla hän on miettinyt, että afrikkalaisten maanviljelijöiden ja ilmastoaktivistien äänet olisi tärkeää saada esiin. Hän suunnittelee aloittavansa aiheeseen liittyvän podcastin, joka kertoisi paitsi haasteista, myös tavoista selviytyä ja sopeutua muutokseen.  

“Vaikka työssäni näen myös paljon vaikeuksia, kaikista eniten minua liikuttaa ihmisten resilienssi ja tarmokkuus. Heidän kykynsä hymyillä, vaikka elämäntilanne olisi kuinka hankala.”  

Kun me kuvaamme ihmisiä kotimaassa tai naapurimaissa, tunnistamme heidän tarinansa ja tilanteensa. He voisivat olla siskojamme tai veljiämme.

Mbabazi uskoo, että hyvä tarinankertoja tuntee paitsi kiitollisuutta kohtaamisista, myös pyrkii synnyttämään myötätuntoa haastateltavaansa tai kuvattavaansa kohtaan.  

Lopulta tärkeää on myös paikallisen kontekstin tuntemus. Se auttaa eläytymään haastateltavan tilanteeseen.  

Mbabazin toiveena onkin, että afrikkalaisille kuvaajille olisi jatkossa enemmän väyliä päästä esiin paitsi manterella, myös kansainvälisesti. Hän haluaa, että heihin suhtauduttaisiin kyvykkäinä tarinankertojina.  

“Kun me kuvaamme ihmisiä kotimaassa tai naapurimaissa, tunnistamme heidän tarinansa ja tilanteensa. He voisivat olla siskojamme tai veljiämme.” 

Kun ajattelee näin kuvattavastaan, ei halua esittää häntä yksipuolisesti uhrina tai alistettuna. 

“On helpompi nähdä kärsimyksen takana oleva ihminen, yksilö. Ja silloin haluaa myös kunnioittaa heitä kuvissaan”, Mbabazi sanoo.