Kylmä talvi, keskisuuri teollisuuskaupunki, vaikea kieli. Ne olivat ensimmäiset havainnot, kun parikymppinen Jefferson Pires saapui Brasiliasta Suomen Poriin talvella 2001.  

Nuori jalkapalloammattilainen oli ottamassa kansainvälisen uran ensimmäisiä askeleita kaukana kotoa. Pires oli pelannut aiemmin ammatikseen Brasiliassa esimerkiksi Gremion kaltaisessa suurseurassa. 

”Minulle sanottiin, että tuo talvivaatteet mukanasi. Brasiliassa se tarkoittaa tuulipukua. Kun tulin Suomeen, pakkasta oli 20 astetta”, Pires, 45, muistelee. 

Sopeutuminen Poriin ja uuteen seuraan oli sikäli helppoa, että joukkueessa pelasi muita eteläamerikkalaisia, kuten perulainen Hector Takayama. Se helpotti sopeutumista. 

”Suomi oli kielenä ensi alkuun melkoinen ongelma. Ajattelin, että en tule oppimaan tätä koskaan. Sitten pääsin kielikurssille, ja homma alkoi taittua.” 

Samana vuonna Pires lähti auttamaan myös Pelaajayhdistystä ulkomaalaispelaajien kotiuttamisessa uuteen ympäristöön. Hän tapasi pelaajia, keskusteli, kannusti ja auttoi käytännön asioissa. Alkoi toiminta, joka kantaa nimeä ”Jalkapallo kuuluu kaikille”. 

”En osannut suomea kovinkaan hyvin, mutta halusin auttaa kavereita.” 

Muutama vuosi myöhemmin Pelaajayhdistyksen Markus Juhola soitti, ja kyseli Pirestä mukaan rasismin vastaiseen toimintaan.  

”Se oli niin tärkeä juttu, että totta kai halusin mukaan.” 

2010-luvun alkupuolella Pires alkoi myös luennoida. Siitä alkoi työura, joka jatkuu tänäkin päivänä. Siinä samalla Pires on kotiutunut Suomeen: perhe asuu Porissa ja elää suomalaista elämää.  

Valmentaja itse siirtyi HJK:n A-junioreiden valmentajasta pienen Musan Salaman päävalmentajaksi ja valmennuspäälliköksi. 

“Ihan juuri kävin Kuopiossa puhumassa. Ihmiset arvostavat, kun heille puhutaan ja heidät otetaan huomioon.” 

Vastaanottokeskuksista luentoja tilataan jatkuvasti. Joskus tilauksia tulee niin paljon, että niistä on myös kieltäydyttävä. 

“Se on tietysti resurssi- ja talouskysymyskin. Hienoa on kuitenkin se, että voimme tehdä niitä niin paljon kuin mahdollista ja tarvetta on”, Pires kuvailee. 

Jalkapallon pelaajayhdistyksen toiminnanjohtaja Panu Autio näkee toiminnan erittäin merkittävänä. 

“Jalkapallo on hieno tapa saada eri taustoista tulevat ihmiset yhteen. Kommunikaatio on lajin sisällä niin rikasta. Viimeksi kun kävimme Hämeenlinnassa, siellä kyseltiin, milloin tulemme uudestaan”, Autio sanoo. 

Pires sanoo, että ulkomaalaisen on helpompaa tulla töihin Suomeen kuin vaikka sotaa pakoon. Porissa kantaväestö katsoi jo 2000-luvun alussa, että tuossa menee jalkapalloammattilainen. Taustalla olivat aiemman vuosikymmenen kokemukset: Pireksen maanmiehet Luiz Antonio, Rodrigo, Marcos Tulio, Dionisio ja Piracaia auttoivat porilaisseura FC Jazzia pelaamaan Suomen parasta jalkapalloa. Porilaiset saivat elämyksiä, jotka eivät unohdu koskaan.  

“Joukkue auttaa, ja ihmiset kunnioittavat sinua, kun tulet töihin ja olet ammattilainen.  

Luentojen yhteydessä vierailla paikkakunnilla huomaan myös sen, miten erilainen voi olla suomalaisen kantaväestön ja muualta tulleiden suhde.” 

Vastaanottokeskuksissa asuvat miettivät, miten saada suomalaisten luottamus.

Pires sanoo huomaavansa ihmisten katseet, kun hän menee joukkuetovereineen harjoituskentälle.  

“Siellä pohditaan, että mitä nuo kaverit ovat, miten ne käyttäytyvät ja mitä siellä tapahtuu.” 

Vastaanottokeskusten väki on Piresin mukaan varovaisempaa.  

“He eivät täysin luota, että voivat olla ihan oma itsensä. He miettivät, miten saada suomalaisten luottamus”, Pires kertoo. 

Valmentaja on seurannut myös Suomessa käytävää keskustelua rasismista ja ministeritason kannanottoja aiheesta. “Nuo rasistiset kannanotot eivät Brasiliassa olisi mahdollisia”, hän toteaa.  

On parempi keskittyä ihmisiin, jotka haluavat toiselle hyvää.

Pires muistaa ensimmäisen kerran, kun hän oli rasismin kohteena. FC Jazz pelasi Lahdessa, ja paikalliset fanit huusivat katsomosta apinaa. 

Se oli aika kova matsi muutenkin. En ymmärtänyt, mitä “apina” tarkoittaa. Sitten tapasin Helsingissä Porissa pitkään pelanneen Piracaian, ja hän kertoi, mistä on kyse. 

Brasiliassa tällainen huutelu ei tulisi kuuloonkaan. 

“Tuollaista ei kuitata huumorilla tai oteta kevyesti. Jos huudat n-sanaa Brasiliassa, päädyt vankilaan.”  

Vuosien varrella vastaavanlaista huutelua on tullut Suomessakin vastaan. 

“Olen tehnyt sen ratkaisun, että parempi kääntää selkä ja jatkaa matkaa. Tiedän, että monelle siitä tulee heti se ajatus, että nyt tulee iso riita. On parempi keskittyä ihmisiin, jotka haluavat toiselle hyvää.” 

Aina se ei ole onnistunut. Pires pelasi Rovaniemellä, ja joukkueen pelit sujuivat huonosti. Ravintolassa miesporukka alkoi huutaa tunnistamilleen joukkueen ulkomaalaispelaajille n-sanaa. 

“Nousin pöydästä ja menin puhumaan jätkien kanssa: mikä tässä on ongelma, mikä teitä vaivaa? Tilanne meni lopulta siihen, että tyypit tuumasivat minun olevan hyvä jätkä, koska olen Brasiliasta, mutta afrikkalaiset saisivat lähteä menemään.” 

Piresin on vaikea ymmärtää näitä reaktioita. “Ne tuntuvat niin primitiivisiltä, että niitä on vaikea selittää. On vain jatkettava omaa matkaa.” 

Pires on onnellinen siitä, että vastaanottokeskuksista löytyy aina hyviä pelaajia. Moni ulkopuoliseksi itsensä kokenut löytää omansa paikkansa Suomesta lajista saatujen onnistumiskokemusten kautta. 

“Säännöllisesti koen sen reaktion, että jumalauta, tuon kaverin pitäisi pelata Veikkausliigassa. Tänä vuonna oli esimerkiksi yksi ukrainalaispelaaja, joka oli meidän mukanamme Euro Unity Cupissa kesäkuussa.” 

Kyseessä on maahanmuuttajataustaisille pelaajille järjestetty kansainvälinen turnaus, johon osallistui 16 maajoukkuetta Euroopasta. Suomi voitti turnauksen, ja Pires valmensi joukkuetta. 

“Muutama viikko sitten kuulin, että tuo pelaaja on mukana Ukrainan 20-vuotiaiden maajoukkueessa.” 

Kaikki suomalaiset jalkapallofanit tietävät sukunimet Hetemaj (kosovolaistaustaiset veljekset Perparim ja Mehmet) ja Kuqi (niinikään kosovolaistaustaiset Sjefki ja Njazi), muun muassa. Moni tietää myös Pohjois-Makedoniasta kotoisin olevan Berat Sadikin.  

“He ovat kaikki vastaanottokeskuksista lähteneitä kavereita”, Pires muistuttaa. 

Kyse on luonnonlahjakkuuksista. Siitä suomalaisten pelaajienkin kannattaa Pireksen mukaan ottaa oppia: lopulta kyse on leikistä. 

“Teknisissä ominaisuuksissa on ehkä puutteita, mutta muuten pelaaminen on taidokasta. Meillä Musan Salamassa pelaa afganistanilaistaustainen Mostafa Mohammed, johon tämä kuvaus sopii myös. Hänellä on ollut potentiaali pelata paljon korkeammalla tasolla.”  

Pires aikoo tehdä työtään innostuneesti myös jatkossa. Sopimus Musan Salaman kanssa päättyy lokakuussa. Piresin tavoitteena on päästä ensi kaudeksi UEFA:n Pro-valmentajakurssille 

“Katsotaan, miten elämä asettuu sen ympärille.”