Edessä avautuva kuva on läpeensä harmaa. On tuhoutunut kaupunki ja tuhkapilvien täyttämä taivas. Jos toivoa onkin, se on hyvin hataraa.
Voisi luulla, ettei kukaan halua käyttää vapaa-aikaansa tällaista katsellen. Vaan päinvastoin: dystopiaelokuvat ovat valtavan suosittuja.
Mediatutkimuksen emeritusprofessori Veijo Hietalan mukaan populaarielokuva heijastelee aikakautensa pelkoja ja toiveita, siis kaikkea sitä, mikä muhii alitajunnassa.
Taustalla on laajempi myyttinen syy. Useissa kulttuureissa vallitsee ajatus kulttuurin lopusta, jopa maailmanlopusta. Kristillisessä perinteessä tämä ajatus on erityisen vahva, Hietala sanoo.
“Elämme kristillisessä kulttuurissa, joten näkemys maailmanlopusta vaikuttaa alitajunnassa niilläkin, jotka eivät ole itse uskovaisia. Ihmiset pelkäävät tulevaisuutta ja tarkkailevat jatkuvasti merkkejä siitä, mikä voisi mennä pieleen.”
Meissä kaikissa elää siis eräänlainen sisäänrakennettu ajatus tuhosta, ja siksi dystopiaelokuvan katsominen voi olla terapeuttinen kokemus, Hietala sanoo.
“Dystopiat antavat uskoa siihen, että toivottomalta näyttävistä tilanteista voidaan selvitä.”
Pohjimmiltaan dystopiat ammentavat profetioista, joita esiintyy Raamatussa ja muissa pyhissä kirjoituksissa.
Varsinaisesti dystopiat alkoivat ilmetä kirjallisuudessa 1700-luvulla. Valistusajaksi kutsutulla aikakaudella moderni yhteiskunta ja demokratia olivat idullaan. Tuolta ajalta on peräisin esimerkiksi Gulliverin retket, joka kritisoi poliittista valtaa sadun muodossa.
Dystopiat itsessään eivät siis ole nykyaikainen ilmiö – mutta niiden räjähdysmäinen suosio on. Hietalan mukaan dystopiabuumi on tarvinnut taustalleen modernin mediakoneiston, joka pyörittää uutisissa maailmanlopun kuvia.
“Tietynlainen dystooppisuus on osa mediakilpailua. Se, joka keksii parhaita uhkakuvia, herättää huomiota. Pelolla voi rahastaa ihmisiä, näin kylmästi sanottuna.”
Tieteen ja teknologian riistäytyminen ihmisen hallinnasta tuntuu aina vain ajankohtaisemmalta aiheelta, kuten kiivaana käyvä keskustelu tekoälystä osoittaa.
Mikä kaikki ihmisiä on pelottanut ja ahdistanut? Osa teemoista on yhä ajankohtaisia, osa taas tuntuu nyt jo vähän huvittavilta, kuten esimerkiksi ahdistus vuosituhannen vaihtumisesta.
1940-50-luvuilla vallitsevana pelkona oli atomipommin aiheuttama kolmas maailmansota, jonka kuvia moni aikalaiselokuva maalaili.
Samaan aikaan myös kommunismin pelko jylläsi. Hollywoodissa vallitsi kommunistien ilmiantamisen kulttuuri, joka levisi elokuviin asti. Tunnettu esimerkki tästä on elokuvaklassikko Varastetut ihmiset (1956), jossa avaruusoliot soluttautuvat maapallolle ja valmistavat ihmiskopioita.
“Elokuvassa kunnon amerikkalaiset muuttuvat eräänlaisiksi robotti-ihmisiksi, he ovat tunnekylmiä ja julmia, ja poliittisesti vääräoppisia”, Hietala kuvaa.
1990-luvulta alkaen ympäristökatastrofi on näkynyt elokuvissa yhä enemmän. Esimerkiksi elokuvassa The Day After Tomorrow (2004) Golf-virta pysähtyy ilmastonmuutoksen seurauksena ja Yhdysvalloissa koittaa ikuinen talvi.
Ja sitten on tietysti eräs ikiteema, josta Frankensteinia voidaan pitää varhaisena versiona.
“Tieteen ja teknologian riistäytyminen ihmisen hallinnasta tuntuu aina vain ajankohtaisemmalta aiheelta, kuten kiivaana käyvä keskustelu tekoälystä osoittaa”, Hietala sanoo.
Entä mitä seuraavaksi on luvassa?
“Näyttää siltä, etteivät pelon aiheet ainakaan vähene, vaan koko ajan tulee uusia. Kulttuuri menee nyt hirveän nopeasti eteenpäin, luulen että aiheiden virta vaan kiihtyy”, Hietala arvelee.
Juuri virkaansa vihitty teemestari kupertaa kätensä puhtaaseen veteen – ja pelkää. Tunturin sisällä sijaitseva vesilähde on suvussa kulkenut salaisuus, joka ei saa paljastua. Eletään maailmassa jossa, autoritäärinen yhteiskunta hallitsee ihmisiä pitämällä hallussaan vesiresursseja.
Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012) on maailmalla menestynein suomalainen dystopiateos. Kun Itäranta alkoi kirjoittaa kirjaa vuonna 2008, ilmastokriisistä puhuttiin vielä paljon vähemmän kuin nykyään. Kirjojakaan aiheesta ei juuri ollut.
“Olin huolestunut ilmastosta jo silloin. En tiennyt julkaistaanko teosta koskaan, mutta vahva sisäinen tarve pakotti kirjoittamaan aiheesta”, Itäranta kertoo.
Kirja oli jättimenestys. Se lähti heti laajaan levitykseen, sillä Itäranta kirjoittaa kirjansa sekä suomeksi että englanniksi. Kirjan elokuvaversio Veden vartija sai ensi-iltansa syksyllä 2022. Se on ensimmäinen Suomessa koskaan tehty dystopiaelokuva.
Menestystä siis tuli, mutta nyt Itäranta kertoo kokevansa “dystopiaväsymystä”.
“Olen lakannut lukemasta dystopioita. Mieleenmaisemaani ei mahdu enää yhtään lisää, tai seuravaaksi alan kaivaa bunkkeria tapapihalle ja kerätä sinne kymmenen vuoden ruokavarastoa”, Itäranta naurahtaa.
Eikä Itäranta ole ainoa, joka tahtoisi dystopioiden rinnalle jo jotain muutakin. Kirjailijoiden keskuudessa aiheesta käydään tiivistä keskustelua.
“Monet kokevat tietynlaista moraalista tarvetta kirjoittaa jotakin, joka näyttää tulevaisuuden toiveikkaana eikä aina vain synkkänä. Kirjailijana ajattelen, että fiktio muokkaa tapaamme nähdä maailmaa ja vaikuttaa todellisuuteen.”
Itärannan tuorein teos Kuunpäivän kirjeet (2020) rikkoo dystopian kaavaa. Kirjan maailmassa ihmiset ovat rakentaneet loisteliaita siirtokuntia Kuuhun ja Marsiin, mutta Maassa ympäristöongelmat jatkuvat.
“Sanoisin, että dystopioilla on jo raja vastassa. Erilaisia dystopioita on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tullut niin paljon, että niiden mahdollisuudet tuoda jotain uutta ja kiinnostavaa alkavat olla vähissä”, Itäranta arvelee.
Tietynlaista liikettä kohti toiveikkaampien tulevaisuuksien kuvaamista saattaa olla jo havaittavissa.
Toisaalta utopioillekaan ei ole tilausta, Veijo Hietala epäilee.
“Tässä maailmantilanteessa voi olla vaikea asettua utooppisuuteen, se voi tuntua keinotekoiselta. Dystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta.”
Kirjailijana Emmi Itäranta tietää, että utopia on haastava laji.
“Dystopiassa on jo lähtökohtaisesti isoja draamallisia jännitteitä, kun päähenkilön täytyy selviytyä vaikeissa olosuhteissa. Utopia on tietyllä tapaa staattinen tila, ja siksi vaikea kirjoittaa vetävästi.”
Tietynlaista liikettä kohti toiveikkaampien tulevaisuuksien kuvaamista saattaa silti olla jo havaittavissa.
“Nyt on alkanut tulla enemmän onnellisesti päättyviä tulevaisuuselokuvia. Olisiko tämä merkki siitä, että jotain positiivista suuntausta olisi näkyvillä?” Hietala pohtii.
Itäranta muistuttaa, että 2000-luvun dystopioissa on jotain ratkaisevasti erilaista kuin niin kutsutuissa klassisissa dystopioissa.
Klassikoista tunnetuimpia ovat Uljas uusi maailma (1932) ja Vuonna 1984 (1949). Molemmissa päähenkilö yrittää kamppailla järjestelmää vastaan, mutta joutuu lopulta sen nielaisemaksi.
“Tuoreissa dystopioissa päähenkilö saa yleensä jollain tapaa tehtyä särön järjestelmään ja vaikutettua maailman tulevaisuuteen. Voidaan puhua niin kutsutuista voimaantumisdystopioista”, Itäranta sanoo.
Pyyhitään tuhkapilvet pois ja kuvitellaan nyt ihan toisenlainen maisema: Rakennukset kuin valtavat kasvihuoneet, katoilla aurinkopaneelit ja tuuliturbiinit.
Tällaisen maiseman maalaa Brasiliassa alkunsa saanut solarpunk. Se hylkää pessimismin ja luo kuvia tulevaisuudesta, jossa jatkuva kasvu on asettunut planeetan mittoihin ja fossiilisten polttoaineiden käyttö on loppunut. Siihen solarpunkin nimikin viittaa: aurinkoenergian käyttöön.
“Kirjoittajana pyrin kirjoittamaan uskottavia tarinoita. On täysin epäuskottava ajatus, että ihmiskunta selviytyisi seuraavat sata vuotta jatkamalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä”, sanoo brasilialainen tieteiskirjailija Gerson Lodi-Ribeiron.
Pelkkä uusiutuviin energialähteisiin siirtyminen ei kuitenkaan riitä, Brasilia on siitä malliesimerkki.
“Brasiliassa valtaosa energiasta tuotetaan jo nyt uusiutuvilla. Vaikka yhteiskuntamme on tietyllä tapaa erittäin kestävä, meillä on valtavia ongelmia poliittisen korruption kanssa.”
Solarpunk onkin ennen kaikkea kulttuurinen ja poliittinen liike, jonka visioon kuuluu laajempi sosiaalinen muutos.
Solarpunk-elokuvia saadaan varmasti vielä odottaa. Mutta syötä sana hakukoneeseen, ja löydät suuren määrän kiinnostavaa sisältöä arkkitehtuurista vaatesuunnitteluun, lähidemokratian malleihin ja kaupunkiviljelyyn. Ennen kaikkea: löydät tulevaisuuden, joka ei ole harmaa vaan kihisevän vihreä.
Laajemmin voidaan puhua myös hopepunkista. Se on kattotermi kaikelle sellaiselle taiteelle, joka käsittelee tulevaisuutta toiveikkaaseen sävyyn.
Nykyinen dystopioiden suosio heijastelee Ekpekin mukaan valkoista etuoikeutta. Dystopiat kun enteilevät kauhuja, jotka isossa osassa maailmaa ja rodullistetuille väestöille ovat olleet todellisuutta jo pitkään – puhutaan vaikka poliisiväkivallasta ja puhtaan ilman ja veden puutteesta.
Toiveikas tulevaisuus nousee myös Afrikasta. Afrofuturismi yhdistelee historiaa, fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta.
Nigerialainen Oghenechovwe Ekpeki on ensimmäinen afrikkalaissyntyinen musta kirjailija, joka on voittanut tieteiskirjallisuuden arvostetun Nebula-palkinnon.
“Uskon, että mustat ihmiset tarvitsevat molempia, vahvoja juuria ja rohkeita visioita tulevaisuudesta. Vain sillä tavalla voimme nähdä, mikä on paikkamme maailmassa”, Ekpeki sanoo.
On siis kysymys paitsi tulevaisuudesta, myös juurista. Ekpeki ei näe aikaa lineaarisena, vaan kehänä, jossa mennyt ja tuleva koskettavat toisiaan.
Nykyinen dystopioiden suosio heijastelee Ekpekin mukaan valkoista etuoikeutta. Dystopiat kun enteilevät kauhuja, jotka isossa osassa maailmaa ja rodullistetuille väestöille ovat olleet todellisuutta jo pitkään – puhutaan vaikka poliisiväkivallasta ja puhtaan ilman ja veden puutteesta.
“Ne asiat, joiden takia olemme joutuneet kärsimään, eivät ole saaneet huomiota, ne on toistuvasti ohitettu. Nyt kun nämä samat kehityskulut ovat alkaneet vaikuttaa ihmisiin myös globaalissa pohjoisessa, niihin suhtaudutaan yhtäkkiä vakavasti.”
Afrofuturismi kehittyy ja muovautuu jatkuvasti. Yksi esimerkki genrestä on vuoden 2022 suurelokuva Black Panther: Wakanda Forever. Myös Beyoncén musikaalia Black is King on tarkasteltu paljon afrofuturismin näkökulmasta.
“Afrofuturismi luo uusia ajattelun ja maailmassa olemisen tapoja. Jokaisella pitää olla oikeus tulevaisuuteen”, Ekpeki sanoo.