”Voi perkele”, Alfonso Padilla sanoo jälleen kerran ja virnistää.
Se on ainoa kirosana, joka ikääntyneeltä chileläismieheltä pääsee, kun hän kertoo elämäntarinaansa. Sitä hän käyttää runsaasti.
Me ihmiset tarvitsemme puita, voi perkele. Donald Trumpin toinen vaalivoitto olisi perkeleen huono juttu.
Ja voi perkele, Chilen sotilasvallankaappauksesta on nyt 50 vuotta.
Alfonso Padilla on eläköitynyt musiikkitieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta. Hänen vaiheikas elämäntarinansa on monelle suomalaiselle tuttu – niin tuttu, että hän huomauttaa siitä itseironisesti.
Syy Padillan vuosien varrella saamaan huomioon on Chilen poliittisessa lähihistoriassa. Kenraali Augusto Pinochetin johtamat joukot tekivät vuonna 1973 väkivaltaisen sotilasvallankaappauksen.
Erityisesti uhan kohteena olivat vasemmistolaiset. Sellainen oli ollut myös Suomeen järjestysnumerolla 160. saapunut chileläispakolainen, Alfonso Padilla. Hän oli nuorisopolitiikkaa kiihkeästi elänyt opiskelija, joka lähti uuteen kotimaahansa suoraan vankilasta.
Merkkivuosi on saanut Padillan itsensäkin muistelemaan sotilasvallankaappauksen aikaisia tapahtumia.
”Me kävelemme kuin kilpikonnat. Menneisyys ja kulttuuri kulkevat selässämme”, hän sanoo ja osoittaa taakseen.
Nyt elämän käänteitä käsittelee erilainen ihminen kuin aiemmin. Niitä miettii mies, joka teki loputtomasti töitä, mutta ei voi enää jatkaa kuin ennen.
Lapsuudestaan 1950-luvun Chilessä Padilla muistaa kiinnostuksen muurahaisiin. Niiden säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta hän seurasi pihalla tuntikausia.
Pieni poika olisi halunnut tarkastella muurahaisten elämää lähempääkin, mutta köyhällä suutari-isän ja kotiäidin perheellä ei ollut varaa mikroskooppiin. Isä halusi, että poika jäisi korjaamaan kenkiä hänen kanssaan.
”Minä autoin pienissä tehtävissä. Käsittelin paljon veitsiä”, hän kertoo.
Padilla jatkoi kuitenkin opintoja. Kuten Suomessa noihin aikoihin, opiskeluajat olivat poliittisia. Lukiolaisena hän opetti opiskelukavereilleen marxilaista kansantaloustiedettä.
Nuorta chileläispoikaa vietiin, kun Padilla valittiin 60-luvun puolivälissä pääsihteeriksi Chilen lukiolaisten liittoon, kotimaansa vastineeseen suomalaiselle Teiniliitolle. Hänet tempaistiin mukaan nuorisopolitiikkaan.
Padilla kulki halki pitkää maata ja organisoi toimintaa – esimerkiksi talonvaltauksen, kun lukio toimi vaarallisissa tiloissa, ja tilalle tarvittiin uusi.
”Koko elämäni oli tätä”, hän sanoo ja heristää nyrkkiään vihaisena.
Tämän jälkeen poliitikonalku pääsi opiskelemaan vuodeksi sosialistiseen Itä-Saksaan. Siellä hän kertoo kuulleensa Tsekkoslovakian miehittämisestä jo toukokuussa – kaksi ja puoli kuukautta ennen sen tapahtumista.
”He halusivat varmistaa, että kommunistit muualla maailmassa tietävät tästä, jotta he osaavat puolustaa sitä.”
Myöhemmin Padilla hylkäsi puoluepolitiikan. Syynä oli hänen mukaansa se, että politiikassa valkoista seinää piti kutsua punaiseksi, jos puolue niin käski.
Kun minut suljettiin vankilaan, ei ollut varmaa, että voisin lähteä sieltä elävänä.
Padilla on tehnyt työuransa musiikin parissa. Reitti ei ollut tyypillisin.
”En päätynyt alalle pääoven, vaan ikkunan kautta”, hän kirjoitti vuosikymmen sitten musiikkitieteen opiskelijoiden Synkooppi-lehdessä.
Muusikkona hän on itseoppinut. Murrosiässä hän alkoi tanssia, laulaa ja soittaa rumpuja ja kitaraa. Häntä kiinnosti niin kansanmusiikki kuin Chilen yhteiskunnallinen laululiike, nueva canción.
Suhde musiikkiin syventyi vankilassa. Sinne joutuminen ei tullut yllätyksenä.
Padilla oli 16-vuotiaana valittu Chilen kommunistisen nuorisoliiton keskuskomiteaan, ja vallankaappauksen alettua hän oli järjestänyt poliittista vastarintaa.
Vapautta kesti 30 päivää, vankeutta lähes kaksi vuotta. Padillaa kidutettiin.
”Kun minut suljettiin vankilaan, ei ollut varmaa, että voisin lähteä sieltä elävänä”, hän kertoo silmiin katsoen.
Poliittiset vangit ylläpitivät hyvinvointiaan jakamalla osaamistaan. Padilla riemuitsi ”kuin porsas mudassa”, kun pankinjohtaja piti heille luentosarjaa taloudesta.
Entinen nuorisopoliitikko otti vankilassa roolia musiikinopettajana. Hän sai kitaran viereisen kirkon papilta, ja toiset vangit pyysivät häntä opettamaan sen soittamista.
”Meitä poliittisia vankeja oli 180, ja heistä 60 oli minun oppilaitani.”
Kitaratuntien antamisen lisäksi Padilla perusti vankilassa seitsenhenkisen laulu- ja soitinyhtyeen. Ohjelmistoa syntyi nopealla tahdilla. Aiemmassa arjessaan hän olisi tehnyt sovituksen viikossa, mutta nyt vuodessa syntyi 200 laulua.
”Vankilassa oli aikaa”, Padilla sanoo ja nauraa hersyvästi.
”Vankila oli minun konservatorioni. Musiikki auttoi minua pysymään siellä elossa.”
Suomeen Padillan toi avioliitto. Muutamaa vuotta ennen vankilaan joutumista hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen vaimonsa kanssa, joka oli suomalainen. Ehtona Chilestä poistumiselle oli, että hänet karkotetaan maasta.
Tuolloin, 1970-luvun puolivälissä, Padilla oli yksi Suomen nyky-yhteiskunnan ensimmäisistä pakolaisista. Hän uskoo, että Suomen suhteet Neuvostoliittoon vaikuttivat siihen, ettei maahan noin vain tultu. Se näkyi ilmapiirissä.
”Suomi oli suljettu maa. Täällä oli vain 10 000 ulkomaalaista, joista 8 000 ruotsalaista”, hän muistelee.
1970- ja 1980-lukujen taitteessa Padilla muutti muutamaksi vuodeksi Ranskaan, jossa hän työskenteli tapahtumakoordinaattorina chileläisessä kulttuuri-instituutissa. Sen jälkeen hän palasi Suomeen ja alkoi opiskella musiikkitiedettä. Jo opintojensa ohella hän päätyi oppiaineeseen töihin.
Vähitellen Padillalle muodostui ohjaajan identiteetti. Hän keskittyi auttamaan opiskelijoitaan opinnäytteiden ja tutkimusten kanssa.
”Huomasin, että kukaan ei koskaan ohjannut minua, paitsi joskus joku hymyili henkisesti. Ajattelin, että jos minä joskus perkele olen opettaja, minä myös ohjaan”, hän kertoo.
Padillasta tuli pidetty opettaja. Ohjatut työt hän muistaa yhä: 350 kandintutkielmaa, 120 gradua ja 32 väitöskirjaa.
Kun Padilla jäi eläkkeelle, läksiäisiin varattuun ravintolaan saapui yli 100 vierasta, kauimmat Oulusta asti. Helsingissä toimiva Maailman musiikin keskus arvioi, että Padilla on opettanut kokonaisen sukupolven alan ammattilaisia.
Suomeen jääminen ei ollut itsestään selvää. Kun sotilashallinnon valta Chilessä päättyi 80-luvun lopulla, Padilla palasi maahan vuodeksi. Suomeen palattuaan hän kertoi esimiehelleen, että haluaa muuttaa takaisin Chileen.
Lopulta eräs Padillan pianistikollega – hänkin kommunisti ja etnomusikologi, maailman musiikkikulttuurien tutkija – pisti kampoihin.
”Hän katsoi vakavasti, että perkele, mitä sinä teet. Jos sinä haluat auttaa Latinalaisen Amerikan musiikkia ja musiikkitiedettä, jää Suomeen. Täällä sinä voit kehittyä ja auttaa heitä täältä käsin, hän sanoi. Se piti paikkansa.”
Kun teen jotain, teen sen kunnolla, ihan täysillä. Se on hyvä juttu, mutta myös vaarallinen.
Elämä on ottanut veronsa. Kun 74-vuotias Padilla pohtii, miltä ikääntyminen tuntuu, hän nostaa ensimmäisenä esiin työkyvyn heikkenemisen.
Aiemmin hän on tehnyt 14-tuntisia työpäiviä viikonloppuja myöten. Eläkkeellä hän on joutunut hölläämään työtahtia.
Padilla luonnehtii itseään työhulluksi ja tekemisen tapaansa brutaaliksi.
”Kun teen jotain, teen sen kunnolla, ihan täysillä. Se on hyvä juttu, mutta myös vaarallinen”, hän kertoo.
”Nyt se kostautuu. Vuonna 2021 minulla oli rytmihäiriötä joka päivä kuuden kuukauden ajan.”
Koronapandemian aikana Padillan vointi alkoi heikentyä. Vielä viime vuosiin asti hän ohjasi väitöskirjoja kotimantereensa yliopistoihin, mutta pandemia sai hänet pudottamaan ne työpöydältään.
Eläkkeellä Padilla on työstänyt omaa projektiaan, kirjaa suomalaisen tangon historiasta. Se on ”hullu, kolmen väitöskirjan kokoinen” projekti, josta hän suunnittelee kirjallista perintöään. Teoksella hän haluaa kiittää Suomea ja suomalaisia.
Voimien väheneminen on saanut Padillan keskittymään aihepiirin vähemmän tutkittuihin puoliin. Häntä kiinnostaa muun muassa tapa, jolla suomalaista tangoa sovelletaan nykyään esimerkiksi kansanmusiikissa ja taidemusiikissa.
”Laitan tähän projektiin viimeiset voimani, joita minulla on.”
Miten Padilla näkee elämänsä, sen kaikkine käänteineen? Hän lainaa Pablo Nerudan omaelämäkerran otsikkoa: Tunnustan eläneeni.
”Allekirjoitan sen. Tunnustan eläneeni ja haluaisin elää vielä niin kauan, kuin voimat riittävät” Padilla kertoo.
”Olen eutanasian puolella. Jos minusta tulee kasvi tai ongelmallinen, on parempi, että töpselistä otetaan virta pois.”
Lisää kuvia Padillan lapsuudesta ja nuoruudesta näet klikkaamalla kuvaa
KUKA?
Alfonso Padilla
Syntynyt Chilessä vuonna 1949.
Filosofian tohtori, dosentti. Jäi vuonna 2017 eläkkeelle työstään musiikkitieteen yliopistolehtorina Helsingin yliopistossa.
Opiskellut muun muassa journalismia Chilessä, jossa hänen opettajanaan oli muun muassa sittemmin kirjailijana tunnetuksi tullut Isabel Allende.
Lepää katsomalla jalkapallo-otteluita. Tanssii mielellään salsaa, cumbiaa ja valsseja.
Koti Vuosaaren taiteilijatalossa. Asuu osan vuodesta Espanjassa. Poika Ricardo Padilla on muusikko.