Oletko sinäkin jo kyllästynyt lukemaan juttuja artistien selviytymisestä? Masennuksesta, burn outista, syömishäiriöstä, alkoholismista, huumehelvetistä?
Tämä tarina tuntuu voivan hyvin ainakin suomalaisessa journalismissa. Olen huomannut, että musiikintekijät – niin kuin toki muutkin taitelijat ja julkisuuden henkilöt – lasketaan tavallisen pulliaisen tasolle kertomalla tarina, jossa tämä kyseinen henkilö on joutunut nousemaan pohjamudista pinnalle. Että hänkin on haavoittuva. Ettei kaikki ole ollut ihan helppoa.
Ihan kuin joku luulisi, että on ollut. Kun eihän kenelläkään ole.
Tiedän, ettei ole kauan siitä, kun mielenterveysongelmista tai riippuvuussairauksista ei julkisuudessa puhuttu. Nyt on kuitenkin menty tässä stigman purkamisessa ja normalisoinnissa melkeinpä toiseen äärilaitaan. Ja se on hivenen uuvuttavaa ja epäkiinnostavaa.
Vähän liian usein tuntuu nimittäin, että itse asia – tässä tapauksessa esimerkiksi musiikki – häviää tuon ennalta arvattavan narratiivin alle. Eikö siis riitä se, mitä ja miten ihminen taidettaan tekee? Ajattelen, että pelaamme myös levy-yhtiöiden pussiin: samaistuttavalla tarinalla myydään musiikkia.
Journalismi on usein tarinankerrontaa. Mutta aina silloin tällöin toimittajalta kaivataan itsekriittistä otetta.
Miksi me toimittajat kyselemme näistä? Miksi olemme niin suuntautuneita henkilökohtaiseen ammatillisen kustannuksella? Eikö itse musiikista voisi puhua välillä?
Ja lisäksi: kyselemmekö henkilökohtaisuuksia tasaisesti kaikilta vai vaikkapa vain osalta? Saavatko jotkut olla ihan vain musiikin asiantuntijoita, kun toisista leivotaan puoliväkisin oman elämänsä selviytyjä-sankareita?
Voi olla, että tämä narratiivi selviytymisestä on universaali, koska se myy.
Omassa kuplassani on jo kauan aikaa tiedetty, että meistä jokainen on jollakin tavalla vähän rikki. Ja että elämä jättää meihin kaikkiin kolhuja, pienempiä tai isompia. Tämä ei ole ollut uutinen enää vuosikausiin. Ihmiset työstävät erilaisia hiertymiään terapiassa. Omaan lähipiiriini ei kuulu ainoatakaan, joka ei olisi suorittanut itsereflektiota jossain elämänsä vaiheessa ammattilaisen kanssa.
Voi olla, että tämä narratiivi selviytymisestä on universaali, koska se myy. Kuten tuoreesta Maailman Kuvalehden musiikkiteemaisesta lehdestä voimme lukea, nyt myös Koreassa, kiiltokuvamaisen tuotetun K-popin maailmassa on alettu murtaa täydellisyyden kuorta ja kertoa artistien mielenterveysongelmista. Korean kaltaisessa maassa tämä on kumouksellinen asia. Kasvonsa menettäminen on kamalinta, ja se koskee myös haavoittuvuuden paljastamista.
Musiikki itsessään on kumouksellinen voima monessa mielessä, ja sitä pääsimme tutkimaan nyt yhden lehdellisen verran. Toivomme, että se aiheena inspiroi teitä yhtä paljon kuin meitä tekijöitä. Ja että olemme onnistuneet kertomaan musiikista ja musiikin maailmasta mahdollisimman monenlaisia tarinoita.
Lukuiloa!
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.