Ensin teoriaa. Poliitikantutkija Benedict Anderson esitteli jo 80-luvulla käsitteen kuvitellut yhteisöt. Niihin samastuvia ihmisiä ei yhdistä arkinen kanssakäyminen, vaan jokin uskomus, mielenkiinnon kohde tai tunneside. Kuviteltu yhteisö voi olla kansakunta, perinnerakentajat, Mustanaamion lukijat – tai jonkin musiikkityylin vaalijat. Jos nappaamme ajatusleikkiin vielä historioitsija Eric Hobsbawmin löydöksen keksityt perinteet perustelemassa jonkin ryhmän mukamas yhdenmukaista olemusta, päästään tämän kirjoituksen näkökulmaan: annettakoon porukan rönsyillä ja kasvaa.
Kuviteltu yhteisö tarvitsee fooruminsa. Mainio Kansanmusiikki-lehti painatti takavuosina T-paitoja kerätäkseen heimoa kokoon. Pukemalla paidan voi ilmaista kuuluvansa joukkoon. Minullakin on ylläni sellainen paita. Siinä lukee: Musiikki takaisin kansalle.
Kansanmusiikin tyylit, sävelmät ja tekijät ovat aina menneet heittämällä yli rajojen.
Pysähdyin kuitenkin miettimään. Ketkä ovat tätä kansaa, jolle musiikin pitäisi kuulua? Luultavasti tulkitsemme kansan eliitin vastakohdaksi. Ajattelemme tasa-arvoa ja osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Hienoa! Lukutavat kuitenkin muuttuvat, ja merkityksistä kamppaillaan. ”Kansa” alkaa olla tulenarka sana, koska toisaalla sitä yritetään valjastaa kansallismielisyyden päämääriin kuin leijonalogoa. Vaikka on kansan ääriviivoja piirretty ennenkin ylhäältäpäin, eikä vähiten romantiikan aikakaudella lukeneiston piirissä.
Kansa ei ole milloinkaan omistanut kansanmusiikkia, jos kansalla tarkoitetaan kansallisvaltiota, tiettyä etnisyyttä tai kieliryhmää. Kansanmusiikin tyylit, sävelmät ja tekijät ovat aina menneet heittämällä yli rajojen. Ei ketään eikä mitään ole suljettu pois. Samalla tavoin meidän musiikista puhuvien täytyy aina varoa julistamasta, millainen musiikki on oikeaa kansanmusiikkia.
Määritelmällisesti kansanmusiikin pitäisi yksinkertaisesti olla musiikkia, jonka kuka tahansa voi tuntea omakseen. Ikävä kyllä niin sanottu virallinen kansanmusiikki kuuluu kansalle liian pienellä volyymilla. Ajatellaan suomalaiseksi itsensä kokevia. Kuinka moni suomalainen ilmoittaa pitävänsä kansanmusiikista? Osa kyllä pitää tietämättään. Silti – vieraantuiko kansanmusiikki kansasta ja miksi?
Onko oikeaa kansanmusiikkia vain sellainen, jolla on vähintään kahden sadan vuoden tausta takanaan, tai jonka harjoittamiseen tarvitaan tuohivirsut ja maakuntapuvut?
Populaarimusiikin angloamerikkalainen tutkimusperinne puhuu portinvartijoista. Organisaatioista ja yksilöistä, joilla on valta päättää, millaista musiikkia julkaistaan ja esitetään, tai joilla on keinoja ohjata yleisöä kohti oikeanlaista musiikkimakua. Eliitistä. Väitän, että merkittävä syy kansanmusiikin vieroksumiseen johtuu siitä, kuinka ahtaasti alan portinvartijat sen määrittelivät. Ajan oloon suuri yleisö ei mahtunut enää portista läpi.
Kävikö niin, että kohottamalla kaanoniin niin sanotun kalevalaisen kansanperinteen ja toisaalta pohjalaisen pelimannimusiikin tulimme sulkeneeksi kaiken muun ulkopuolelle? Onko oikeaa kansanmusiikkia vain sellainen, jolla on vähintään kahden sadan vuoden tausta takanaan, tai jonka harjoittamiseen tarvitaan tuohivirsut ja maakuntapuvut?
Entä millainen tosiasiassa on ollut kansanmusiikin ja sen erottautumisen kohteen eli populaarimusiikin suhde? Vanha kansanmusiikki vastasi käyttötarkoitukseltaan populaarimusiikkia. Tarvittiin sävelmiä ajankuluun, tanssiin ja viihtymiseen. Kului aikaa, ja kerrostuma jalostui myyttiseksi kansan ääneksi.
Ovatko uudemmat tangokuume, kupletit, humpat, foksit ja huoltoasemakasetit vielä liian lähellä? Olemmeko johdonmukaisia, jos emme hyväksy niitä kansanmusiikiksi? Käykö kieltäminen: kun tanssiyhtye aloittaa perinnerituaalissa nimeltä hääjuhla, tuntuvat untomonoset ja toivokärjet syväsuomalaiselta kansanperinteeltä.
Kuinka juhannuksen tuoksu saataisiin tuotua klubeille ja konserttisaleihin?
Täytyy vielä kärjistäen kysyä, onko ehdan kansanmusiikin tyypittelyssä ollut paikoin uskonnollisia piirteitä? Onko papisto leimannut liian suvaitsevaisen linjan harhaoppiseksi? Mitä jos meidän aikamme kansanmusiikkia ovatkin Paleface, Kielo Kärkkäinen, Jarkko Martikainen, Suvi Teräsniska ja Arttu Wiskari? Mitä jos rajoja ei tarvitse vetää lainkaan? Haluammeko kamppailla ”oikeasta” kansanmusiikin reviiristä, vai olisiko parempi antaa sen muotoutua vapaasti kansan käsissä?
Sitten käytäntöön. Mitään ei tarvitse vaihtaa, vaan päästää rinnalle. On sykähdyttävää, kuinka perinteiselle kansanmusiikille uusine ilahduttavine sovelluksineen riittää runsaasti yleisöä alan suurtapahtumissa. Meillä on kesäfestivaaleja esimerkiksi Kaustisella, Haapavedellä ja Rääkkylässä, talvellakin suuri Folklandia-risteily. Niissä viihtyvät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät muuten kansanmusiikkia välitä kuunnella. Tapahtumissa on niin välitön ja letkeä ilmapiiri, ettei kenenkään tarvitse poseerata. Kansa pitää hauskaa, ja musiikki todella svengaa.
Jostain syystä kansanmusiikin pistokeikat sakkaavat, vaikka omistautuneet tahot kuten Kansanmusiikkiliitto, Muusikkojen liitto ja Musiikin edistämissäätiö tekevät hyvää työtä rakenteiden vahvistamiseksi. Järjestetään kiertueita, tehdään vaikka tappiollakin, luodaan uusia tukimuotoja yhteistyössä kaupunkien kanssa. Jostain syystä yleisö ei kuitenkaan löydä keikoille kovin sankoin joukoin. Kuinka juhannuksen tuoksu saataisiin tuotua klubeille ja konserttisaleihin?
Uskon kansanmusiikin loistavan tulevaisuuden tarvitsevan kolmen s:n taktiikkaa: saatavuus, saavutettavuus, sallivuus.
Kansanmusiikki kyllä kuuluu meille jatkuvasti tilanteissa, joissa emme sitä tajua. Viittaan esimerkiksi teatteriin ja tanssiin. Hämmästyttävän moni suomalaisissa teattereissa soittavista muusikoista on taustaltaan kansanmusiikin opiskelijoita. On sanottu, että Sibelius-Akatemian kansainvälisestikin palkittu kansanmusiikin koulutusohjelma tarjoaa parhaan mahdollisen yleismuusikkokoulutuksen. Näyttämön tarpeisiin se tuntuu olevan yliveto.
Maailmalla suomalaisen nykykansanmusiikin vienti vetää. Kansainväliset maailmanmusiikkilistat World Music Charts Europe sekä Transglobal World Music Chart rohkaisevat datallaan: viime vuosina suomalaiset esiintyjät ja äänitteet ovat nousseet listoilla Euroopan toiseksi suosituimmiksi heti espanjalaisten jälkeen. Kiertueita ja festivaalikeikkoja riittääkin monille muusikoille ulkomailla enemmän kuin kotimaassa.
Kuinka sitten voisimme auttaa kansanmusiikin kuuluvuutta Suomessa? Tuomalla sen livenä tai levyllä paikkoihin, joissa suuri yleisö jo muutenkin on. Välttämällä gettoutumista. On aihetta iloon, kun kansanmusiikkibändi esiintyy rocktapahtuman päälavalla tai television viihdeohjelman vieraana. Hyvää altistumista!
Uskon kansanmusiikin loistavan tulevaisuuden tarvitsevan kolmen s:n taktiikkaa: saatavuus, saavutettavuus, sallivuus. Tärkeintä on pitää portti laveana. Meidän täytyy avata koko ruokalista, jotta jokainen voi valita haluamansa annoksen. Sitten voimme yhdessä käydä pöytään, toistemme valintoihin ihastuen. Kansanmusiikin tulee yhdistää, ei erottaa.
Kirjoittaja on toimittaja, jonka ohjelmaa Keinuva talo lähetetään Yle Radio 1:n taajuuksilla maanantaisin klo 17:35.