Se tapahtui tammikuussa 2021: kylä poltettiin maan tasalle. Missä ennen oli Bafutin ekokylän alku, ei pian ollut enää mitään. Yksikään rakennus ei säilynyt.
Tämä tapahtui Kamerunissa, Länsi-Afrikan valtiossa, jota sisällissota on runnonut jo viisi vuotta. Sodan taustalla ovat Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeensä jättämät siirtomaa-aikaiset haavat, jotka ovat leimanneet maan politiikkaa maailmansodista lähtien.
Nyt ollaan kuitenkin Keniassa, Kiman kylässä, ja puhelun taustalta kuuluu lintujen laulua. Hyönteiset sirittävät, jossain lähellä ammuu lehmä.
”On ihanaa olla takaisin Afrikassa. Haluaisin nauhoittaa näitä ääniä ja soittaa kämppäkavereilleni Berliinissä”, sanoo puheluun vastannut Sonita Mbah.
Hän on yksi Bafutin ekokylän kehittäjistä, syntyperäinen kamerunilainen, joka on joutunut pakenemaan sisällissotaa Berliiniin.
Tiede on tyhjää ilman viisautta. Kehityksen ei pitäisi sulkea pois yhteisöjen ylisukupolvista viisautta. Muuten elämänlanka katkeaa, ihmisen elämästä katoaa syvempi merkitys.
Sodan raadollisuudesta kertoo se, että kylän tuhosi maan oma armeija. Epäilyksenä oli, että kylässä piiloteltiin sissejä. Bafut yritti viimeiseen asti pysytellä sodan neutraalina osapuolena, mutta lopulta siitä tuli iskujen kohde niin sisseille kuin armeijalle, Mbah kertoo.
”Menetimme vuosien edestä kovaa työtä ja kauneutta, iloa, jonka ihmiset olivat yhdessä luoneet. He alkoivat viimein kokea olevansa kotonaan – sitten kaikki katosi. Tämä on todella kivuliasta, en pysty usein edes puhumaan tästä.”
Bafutia oli rakennettu vuodesta 2012. Ideana oli, että 53 yhteisöä muodostaisi ekokylän. Paljon oli jo tehty: yhteistyö paikallisen hallituksen kanssa oli saatu toimimaan, ja maataloustuotteita myytiin sekä paikallisesti että kansainvälisille markkinoille. Yhteisöjen elämänlaatu oli selvästi nousemassa.
Mbahin lisäksi pakenemaan joutui koko työryhmä. Nyt se on hajallaan, osa Euroopassa, osa Kamerunin vähemmän vaarallisissa osissa tekemässä työtä maansisäisten pakolaisten kanssa. Ja työtä riittää: pakolaisia on jo yli puoli miljoonaa. Isoja osia Kamerunista on evakuoitu, ja maan talous on romahtanut.
”Osa pakolaisista on metsissä levällään, osa asuu ahtaissa tiloissa, jopa kolmekymmentä ihmistä yhdessä huoneessa”, Mbah kuvailee tilannetta.
Silti Bafutin visio elää yhä. Jälleenrakennus on jo alkanut, niin hidasta ja haastavaa kuin se onkin. Jatkossa kylä aikoo keskittyä rauhantyöhön. Siitä tulee keskus, jossa pakolaiset voivat löytää elämälleen uuden suunnan. Kuten ennenkin, toiminnan keskiössä ovat nuoret ja naiset. Nyt he ovat kuitenkin sisällissodan traumatisoimia, ja se tuo omat haasteensa.
”On tärkeää, että pakolaiset voivat olla mukana jälleenrakennuksessa. Siten he voivat löytää taas itsensä ja yhteisönsä”, Mbah sanoo.
Bafut oli valtava takaisku, mutta edistystäkin tapahtuu, kaikkialla Afrikassa. Mbah työskentelee afrikkalaisten ekokylien verkoston, GEN African, pääsihteerinä. Verkosto on lanseerannut ekokylien kehittämisohjelman seitsemän maan hallituksen kanssa. Sillä on jäseniä yli 23 maassa, ja se tekee yhteistyötä päälle kahden sadan yhteisön kanssa.
Euroopassa ekokylä tarkoittaa yleensä utopian luomista: rakennetaan yhteisö jonnekin, missä sitä ei ole aiemmin ollut. Afrikassa tilanne on toinen. Ekokylä syntyy, kun perinteinen kyläyhteisö astuu muutoksen polulle.
”Näissä yhteisöissä on jo monia toimivia asioita, kuten päätöksenteon tapoja ja luonnonsuojelua. Useissa on herätty siihen, että naisille ja nuorille täytyy antaa enemmän valtaa”, Mbah sanoo.
Ekokylien verkoston tuella yhteisöjen on mahdollista tunnistaa omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Mbahin kokemuksen mukaan yhteisö alkaa nähdä selviä tuloksia jo muutamassa vuodessa.
Terve henkisyys on sitä, että pystyy yhdistämään elinkeinonsa ja rakkautensa maapalloa kohtaan.
Paljon osaamista löytyy siis jo omasta takaa, Mbah muistuttaa. Se, mitä nyt tarvitaan, on tietoinen suunnittelu.
”Afrikassa ihmiset oppivat perinteisesti tekemällä, mutta he eivät opi syitä sille, miksi jotain tehdään. Heille on ollut helppo sanoa, että perinteiset siemenlajit täytyy vaihtaa geenimanipuloituihin. Kun ihmisillä on tietoa, miksi perinteinen viljelytapa on parempi, he osaavat tehdä tietoisia päätöksiä”, Mbah arvioi.
Permakulttuurissa maata viljellään ekologisesti kestävällä tavalla, paikalliset ekosysteemit huomioiden. Pyrkimyksenä on ruoantuotannon omavaraisuus. Kuten Euroopassa, myös Afrikassa permakulttuuri on olennainen osa ekokylien toimintaa. Mbahin on tuonut Keniaan juuri permakulttuurikurssi, jolla hän opettaa.
“Ero Eurooppaan on siinä, että kyläläiset ovat jo valmiiksi permakulttuurin asiantuntijoita. Afrikkalaiset yhteisöt ovat harjoittaneet näitä menetelmiä sukupolvesta toiseen. Nyt täytyy vain kuroa teorian ja käytännön välinen kuilu umpeen”, Mbah sanoo.
Materiaalinen ihminen materiaalisessa maailmassa – siinä vallitsevan kehitysuskon johtoajatus. Mbahin mielestä se välittää varsin onttoa ihmis- ja maailmankuvaa.
Ekoyhteisöjen idea taas on nimenomaan kokonaisvaltaisuudessa: sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen ulottuvuus ovat kaikki läsnä, samoin henkinen. Henkisyys on se, joka lopulta kannattelee elämää, Mbah sanoo.
”Ihmiselämässä ei ole kyse vain taloudesta ja toimeentulosta. Ihmiselämä on paljon rikkaampaa. Terve henkisyys on sitä, että pystyy yhdistämään elinkeinonsa ja rakkautensa maapalloa kohtaan.”
Toki myös tiedettä ja teknologiaa tarvitaan. Toimiva resepti syntyy Mbahin mukaan silloin, kun alkuperäiskansojen tietotaito yhdistetään moderniin teknologiaan.
Haluamme rakentaa kolonialismin jälkeistä maailmaa. Se onnistuu vain, jos meitäkin kuunnellaan.
”Tiede on tyhjää ilman viisautta. Kehityksen ei pitäisi sulkea pois yhteisöjen ylisukupolvista viisautta. Muuten elämänlanka katkeaa, ihmisen elämästä katoaa syvempi merkitys.”
Yhteisöt ottavat uudet teknologiat haltuun nopeasti, kun ne tuntuvat omilta, Mbah sanoo. Samalla hän uskoo, että yhteisöillä on paljon annettavaa myös muulle maailmalle, etenkin mitä ilmastonmuutokseen tulee.
”Afrikkalaiset kylät ovat ilmastonmuutoksen etulinjassa. Niiden asukkaat kärsivät sen seurauksista jo nyt, vaikka eivät ole vastuussa kasvihuonepäästöistä. Heillä ei ole kauppoja, joista ostaa ruokaa, vaan heidän on pakko saada ravintonsa maasta. Jos jossain syntyy luovia ratkaisuja, se on täällä.”
Kun teknologia ja yhteisöjen perinteinen tietotaito yhdistetään, voi syntyä jotain aidosti uutta, Mbah sanoo.
”Haluamme rakentaa kolonialismin jälkeistä maailmaa. Se onnistuu vain, jos meitäkin kuunnellaan.”
Vuosittain järjestettävällä ekokylien konferenssilla on keskeinen rooli. Siellä ekokylien jäsenet jakavat oppimaansa, ja paikalla on myös eri maiden hallitusten jäseniä.
”Ekokylillä on valtavasti tarjottavaa, oli kyse sitten ilmastoviisaista viljelymenetelmistä tai kiertotaloudesta. Tämän viestin pitäisi kantautua kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin saakka.”
Se, mitä afrikkalaiset nyt tarvitsevat, on oman ylpeytensä palauttaminen, Mbah uskoo. Juuri tässä hän näkee ekokylien rikkauden: ne ovat tekemisissä yhteisöjen todellisten tarpeiden kanssa.
“Siirtomaa-ajoista lähtien afrikkalaisille on sanottu, että he ovat alempiarvoisia. On tärkeää näyttää heille, etteivät he tee mitään väärin. Kaikki lähtee siitä, että kunnioitetaan ihmisiä sellaisina kuin he ovat.”
Afrikkalaiset ovat oman muutoksensa tekijöitä, Mbah uskoo. Kaikki tarvittava kapasiteetti on jo olemassa.
“Nyt he tarvitsevat vain tukea, jotta voivat ottaa elämän takaisin omiin käsiinsä.”
Kun haastattelu on ohi, Mbah laittaa vielä hetkeksi puhelimen videokuvan päälle. Avautuu maisema: vesitankki, saviseinäisiä rakennuksia, puita ja viljelmiä. Lehmät liikkuvat pihamaalla vapaasti.
Tällainen Bafutin ekokylä olisi voinut olla. Mbah uskoo, että sellainen siitä vielä joskus tulee.
Ennen puhelun lopettamista Mbahilla on viimeinen toive: hän toivoo, ettei kuvia otettaisi Berliinissä, jonne hän palaa takaisin vielä samalla viikolla. Hän toivoo, että kuvat otettaisiin täällä, Afrikan mantereella, siellä missä ovat juuret, koti ja tulevaisuus.