Amma, Yazz, Dominique, Carole, Bummi, LaTisha, Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie, Grace. Mittavan kirjailijan uran luoneen Bernardine Evariston Booker-palkittu romaani Tyttö, nainen, toinen antaa äänen niille, jotka ovat olleet syrjässä tai joita ei ole kuultu: romaani koostuu kahdentoista tytön, naisen tai muunsukupuolisen ihmisen tarinasta tai elämän välähdyksistä.
He kaikki ovat mustia tai ruskeita.
Romaanin aikakehys yltää 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Kehyskertomuksena toimii Amman, mustan lesboaktivistin Dahomeyn viimeinen amatsoni -näytelmän valmistuminen ja ensi-ilta Lontoon suuressa teatterissa. Kahdentoista tarinan kokonaisuus nivoutuu verkostoksi paitsi romaanin teemojen myös henkilöiden välisten perhesuhteiden, ystävyyden ja työn kautta.
Romaani on niin valtava ja hengästyttävä, että välillä lukija väsähtää tai putoaa kyydistä. Viimeksi mainittu liittyy sekä henkilögalleriaan, ihmisten paljouteen, että kirjailijan lähes proosarunon omaiseksi poljennoksi yltyvään muotoon ja kerrontaan, joka ei välitä isoista tai pienistä kirjaimista tai välimerkeistä.
Juuri arjen tuntu ja tietyllä tavalla pienen elämän esiintuominen ovat romaanin arvokasta antia. Elämä saa olla epätäydellistä, repsottavaa.
Mutta paikoittaisesta hengästyttävyydestä huolimatta juuri romaanin kieli on upeaa, konkreettista, rönttöä ja vaihtelee kiinnostavasti kertojan mukaan. Kaijamari Sivillin suomennos on loistelias.
Paljosta on kiittäminen minä-kertojan käyttöä – kirjan luvut on nimetty kunkin henkilön mukaan ja kerronta on hänen perspektiivistään. Valinta ankkuroi ja rauhoittaa. Evaristo saa todella katsomaan ja tuntemaan todellisuuden kertojan näkökulmasta, yksilöllisin silmin.
Tyttöjen, naisten, toisten elämät ovat melko arkisia ja havainnot niistä tarkkoja. Juuri arjen tuntu ja tietyllä tavalla pienen elämän esiintuominen ovat romaanin arvokasta antia. Elämä saa olla epätäydellistä, repsottavaa. Kaikissa romaanin henkilöissä asuu niin ikään tuo valo ja pimeä, hyvä ja paha.
Paikoitellen romaanissa on ripaus liikaa opettavaisuutta ja alleviivausta, varsinkin intersektionaalisen feminismin ja rasismin teemojen kohdalla. Liian alleviivaavuuden riski on ymmärrettävä, kun ajattelee, että Evaristo on halunnut tuoda esiin esimerkiksi sukupuolten, rodullistamisen, seksuaalisen ja muun väkivallan, vanhemmuuden, vanhenemisen, luokan taikka värin ja aseman kaltaisia valtavia kysymyksiä ja teemoja.
Ikään kuin hän kysyisi romaanillaan, että menihän tämä nyt varmasti perille.