Kymmenvuotias poika huutaa Syyrian Palmyrassa järjestettävässä mielenosoituksessa satojen ihmisten mukana.

Sana, jota kansalaiset muutoksen toivossa toistavat, on vapaus. Väkijoukon paljous kiinnostaa poikaa, joka on tullut mielenosoitukseen yksin.

Poika päättää osallistua uudelleen mielenosoituksiin, vaikka isä ei pidäkään siitä. Tämä poika on Youssef Asad Alkhatib. Nykyään hän on helsinkiläinen 21-vuotias näyttelijä, joka opiskelee ensimmäistä lukuvuottaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

”Koin mielenosoituksessa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, jopa rakkautta. Satojen ihmisten äänet muuttuivat yhdeksi ääneksi”, Alkhatib kuvailee.

Samankaltaista yhteenkuuluvuuden tunnetta Alkhatib on kokenut teatterissa, ensin Kreikassa ja sitten Suomessa.

Mutta miten hän on päätynyt Suomeen näyttelijäksi?

Alkhatib oli utelias lapsi, joka rakenteli mielellään ja oli kiinnostunut sähkölaitteista. Poika yhdisteli kaapeleita, mikä johti jopa sähkökatkoksiin palmyralaisen perheen asunnossa. Unelma oli tulla arkkitehdiksi.

Perhe oli köyhä, ja lapsia oli seitsemän. Syyriassa eläessään Alkhatib ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Perheessä ei ylipäätään harrastettu taiteita.

”En nähnyt Syyriassa yhtään elokuvaa. Jotain tv-sarjaa katsoin, mutta en pitänyt siitä. Näyttelijäsuoritus ei vakuuttanut”, Alkhatib naurahtaa.

Vuonna 2015 tilanne Syyriassa oli huono. Sodan runtelema maa ei tarjonnut tulevaisuutta. Lopulta perhe päätti lähettää 15-vuotiaan pojan Eurooppaan turvaan.

Kysyin itseltäni: miten voisin ikinä pärjätä täällä?

Alkhatib päätyi Turkin kautta Kreikkaan ja paikalliseen teatteriin siivoojaksi. Siivoamisen lomassa hän kiinnostui teatterin tarpeistosta ja roolivaatteista.

”Uteliaisuus on ohjannut elämääni. Haluan kokeilla asioita. Teatterilla tapanani oli sovitella roolivaatteita ja yhtenä päivänä teatterin ohjaaja näki minut esittämässä jotain. Hän pyysi minua mukaan katsomaan teatteriharjoituksia”, Alkhatib sanoo.

Unelma näyttelijyydestä alkoi kypsyä ja haave arkkitehdin ammatista sai jäädä. Ohjaaja kysyi häntä mukaan näytelmään, mutta pian Alkhatibille tarjottiin turvapaikkaa Suomesta. Lähtö Suomeen tapahtui 2017. Alkhatibin oli vaikeaa jättää Kreikka.

”Katsoin lentokoneen ikkunasta talvista Suomea ennen laskeutumista. Suomi näytti vain mustalta ja valkoiselta. Kreikka edusti minulle sinistä ja vihreää. Kysyin itseltäni: miten voisin ikinä pärjätä täällä?”

Saavuttuaan vastaanottokeskukseen 16-vuotiaan Alkhatibin kehon lävisti vahva, jopa yliluonnollinen tunne. Tuo tunne kertoi halusta ryhtyä näyttelijäksi.

”Syyriassa olin nähnyt oikeastaan kaiken ja ollut lähellä kuolemaa. Minua ei pelottanut enää mikään. Siksi halusin mennä täysillä kohti unelmaani ja tehdä kaiken sen eteen. Suomessa olin vihdoin vapaa. Tuntui kuin kahleeni olisi irrotettu.”

Tuleva näyttelijä päätti laittaa viestiä suomalaisiin ammattiteattereihin. Sattumalta Kansallisteatterissa oltiin tekemässä Kiertuenäyttämön dokumentaarista Toinen koti -teatteriesitystä yhdessä pakolaistaustaisten teatterintekijöiden kanssa. Alkhatib pääsi mukaan projektiin.

”Kansallisteatteri oli kirjaimellisesti ovi uuteen elämään. Vaikka minulla oli vain pari repliikkiä, nautin joka hetkestä ja halusin oppia lisää.”

Kansallisteatterin projektin jälkeen Alkhatib kuuli Helsingin Ylioppilasteatterista. Hän haki sinne – ja pääsi.

Jos Kansallisteatteri oli ollut ovi uuteen elämään, Ylioppilasteatterista nuori näyttelijä löysi kodin.

”Tuntui hyvältä, kun taustallani ei ollut merkitystä. Minut nähtiin yksilönä. Ymmärsin, että taide ja rakkaus ovat maailman ainoat universaalit kielet”, hän kertoo.

Seuraavaksi vuorossa oli hakea Teatterikorkeakouluun. Perhe Syyriassa ei aluksi ollut innostunut näyttelijähaaveista. Äiti kuitenkin patisti poikaansa hakemaan korkeakouluun, jos tämä välttämättä halusi näyttelijäksi.

Pääsyvaatimuksena oli kuitenkin peruskoulun päättötodistus.

Alkhatib suoritti peruskoulun ja opiskeli ahkerasti suomen kieltä. Hakeminen oli kariutua siihen, että Teatterikorkeakoulun pääsyvaatimuksena hakijan äidinkielen täytyi olla suomi.

”Oli epäoikeudenmukaista, että en voinut hakea opiskelemaan unelma-alaani, koska äidinkieleni sattuu olemaan arabia. Yhtäkkiä taide ei ollutkaan enää universaali kieli eikä kaikilla tasavertaista oikeutta tehdä taidetta”, hän kertoo.

Vuonna 2020 kyseinen pääsyvaatimus poistui. Oli vuorossa nuoren näyttelijän kolmas hakukerta.

”En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta kun kuulin, että pääsyvaatimus on poistunut, tiesin pääseväni sisään.”

Alkhatib kokee, että äiti oli suojelusenkelinä mukana pääsykokeissa.

Unelman toteutumista oli silti vaikea uskoa.

”Kun koulu alkoi ja sain koulun avaimet käyttööni, nukuin niiden kanssa.”

Työni saama arvostus on minulle suurin lahja.

Alkhatibilla on meneillään ensimmäinen opiskeluvuosi Teatterikorkeakoulussa, ja hän sanoo elävänsä unelmaansa. Suomea hän puhuu nykyään sujuvasti. Näyttelemään hän on oppinut suomen kielellä, eikä ole vielä näytellyt arabiaksi. Alkhatib toivoo pääsevänsä pian näyttelemään myös äidinkielellään.

Alkhatibille näytteleminen on kuin happea.

”Sitä tunnetta lavalla on vaikea selittää. Sille ei ole olemassa sanoja. Tunnen olevani kuin kuningas tai perhonen, joka lentää”, hän kuvailee.

Alkhatib on päässyt kokeilemaan myös kameratyöskentelyä. Hän näyttelee pääosaa eli Omaria Sekasin-sarjan kolmannella tuotantokaudella. Sarja kertoo Suomeen tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden arjesta vastaanottokeskuksessa.

Alkhatib kertoo olleensa innoissaan siitä, että sai ensimmäistä kertaa näytellä sarjassa ihmistä, joka on täysin erilainen kuin hän itse. Alkhatib on saanut paljon positiivista palautetta roolisuorituksestaan. Todellinen tähtihetki oli, kun Alkhatib oli juhlimassa baarissa, ja joku tuli pyytämään häntä yhteiskuvaan sarjassa nähdyn hienon roolisuorituksen vuoksi.

”Mikään ei ole ollut tähän asti niin hienoa kuin tuo hetki. Työni saama arvostus on minulle suurin lahja”, Alkhatib sanoo.

Näyttelijä toivoo, että tulevaisuudessa hänet nähtäisiin mediassa ja ihmisten keskuudessa ensisijaisesti ihmisenä ja näyttelijänä eikä häntä määritettäisi pakolaisuustaustansa vuoksi. Alkhatib haluaa yhdistää suomalaisuuden ja syyrialaisuuden niin identiteetissään kuin taiteessaan.

”Kun yhdistän nämä kaksi kulttuuria, syntyy jotain ainutlaatuista. Oikeastaan haluan taiteeni avulla tarjota suomalaisille valoa pimeään ja olla heille aurinko.”

Viiden vuoden päästä nuori näyttelijä näkee itsensä Teatterikorkeakoulusta valmistuneena näyttelijänä. Näyttelijän työn ohella hän haaveilee elokuvaleikkaamisen opiskelusta. Lisäksi unelmissa on perheen näkeminen ja halaaminen. Jossain tulevaisuuden haavekuvassa hänen kirjahyllyssään paistattelee myös Jussi- tai Venla-patsas.

”En ole vielä päättänyt kumman haluan ensin”, hän hekottaa.