Helmikuun alussa 1944 Helsinkiä pommitettiin rajusti. Neuvostoliiton kolme massiivista suurpommitusta jatkosodassa pakottivat myös helsinkiläisperheet hakemaan turvaa maan rajojen ulkopuolelta.
Lapsia lähetettiin turvaan Ruotsiin vuosina 1939–1944 yhteensä 72 000. Lähdön hetkellä helmikuussa 1944 olin kaksivuotias. Nousin junaan sotalapsilappu kaulassa Helsingin rautatieasemalta. Tuntemattomat tädit – sittemmin sain tietää, että he olivat lottia – hoitivat meitä lapsia matkalla. Reitti kulki Tornion ja Haaparannan kautta Pohjois-Ruotsiin Bodenin varuskuntakaupunkiin.
Ruotsin kasvattajavanhempani hakivat minut ja matkamme jatkui aina Etelä-
Ruotsiin Smålandin ja Skånen rajalle Älmhultiin. Minut vastaanottanut varakas tehtailijapariskunta asui kaksikerroksisessa kivitalossa. Heidän kouluikäisestä pojastaan Bengtistä tuli Ruotsin veljeni.
Ummikkoruotsalaisena en ensin löytänyt yhteistä kieltä kotiväen kanssa.
Kaksi seuraavaa vuotta vierähtivät Älmhultissa. Suomen kieli unohtui. Kahden vuoden kuluttua palasin Suomeen, Helsingin Sörkkään ja täytin neljä. Ummikkoruotsalaisena en ensin löytänyt yhteistä kieltä kotiväen kanssa. Vasta ajan kanssa yhteinen sävel löytyi.
Kokemukseni Ruotsin ajalta ovat myönteiset. Yhteydenpito jatkui 1990-
luvun alkuun. ”Mor ja far” kuolivat 90 vuoden iässä. Bengt perheineen muutti Australiaan, ja yhteys katkesi. Valokuvat, postikortit ja kirjeet auttavat muistamaan.