Valtava pettymys. Viime hetkellä väistetty katastrofi. Varovaisen optimismin herättäjä. Ainakin näin YK:n ilmastokokousta on kuvailtu. Mitä siis pitäisi ajatella: Osoittivatko maailman johtajat viimein, että he ottavat ilmastokriisin tosissaan? Riippuu, keneltä kysytään.

Oikeastaan kyseessä oli paljon enemmän kuin pelkkä valtiojohtajien kokous. Marraskuun kaksi ensimmäistä viikkoa Skotlannin Glasgow toimi globaalin ilmastoaktivismin näyttämönä. Yli 100 000 ihmistä marssi kaduilla ja vaatii ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Samalla ympäri maailmaa järjestettiin mielenosoituksia. Koko maailma seurasi Glasgow’n tapahtumia.

Tämän vuoden kokousta pidettiin tärkeimpänä sitten Pariisin vuoden 2015 kokouksen. Viime vuoden kokous jouduttiin perumaan koronan takia.

”Aika loppuu kesken, hiilibudjetti hupenee. Jokaisella päivälläkin on väliä”, arvioi Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen.

Pariisissa sovittiin maiden päästösitoumusten tarkastamisesta. Tänä vuonna oli aika arvioida, kuinka pitkälle sitoumukset riittivät ja oltiinko niitä valmiita päivittämään.

Ennen kaikkea kokoukselta odotettiin konkreettisia keinoja rajata ilmaston lämpeneminen kriittisenä pidettyyn 1,5 asteeseen. Kokouksessa oli tarkoitus myös taistella ilmastonmuutoksen aiheuttamaa eriarvoistumista vastaan. Köyhimmät maat tulivat paikalle sillä odotuksella, että saisivat paljon tarvitsemaansa rahallista tukea.

Jos suhtautuisimme ilmastokriisiin sellaisena kriisinä kuin se on, politiikkamme näyttäisi täysin toisenlaiselta.

Glasgow’n ilmastokokous sai heti alkuun kovaa kritiikkiä poissulkevuudestaan. Koronan takia monet eivät päässeet paikalle lainkaan. Ulkopuolelle jääneet olivat pitkälti niitä, joita ilmastonmuutos koskettaa eniten: heikoimmassa asemassa olevia.

Jo lähtökohtaisesti YK:n neuvottelupöydistä puuttuu 370 miljoonan ihmisen edustus, muistuttaa Ghazali Ohorella. Hän on alkuperäiskansojen yhteistyökoalition jäsen.

”YK ei vastaa maailman ihmisiä. Se on valtioiden klubi, ja sellaisena se haluaa pysyä”, Ohorella sanoo.

”Alkuperäiskansat ovat ilmastonmuutoksen etulinjassa. Me joudumme kärsimään sen seurauksista ensimmäisinä, oli se sitten Amazonilla, Siperiassa tai uppoavilla saarilla. Siksi meidän kuuluisi olla niissä pöydissä, joissa näistä asioista neuvotellaan.”

Alkuperäiskansat joutuvat siis taistelemaan siitä, pääsevätkö edes osaksi neuvotteluja, Ohorella kertoo.

”Pelätään, että jos alkuperäiskansojen edustajia tulee paikalle, tulvaportit avautuvat ja alamme puhua viidestä sadasta vuodesta kolonisaatiota. Mutta me haluamme vain varmistaa, että meillä on tulevaisuus.”

Ohorellan juuret ovat Molukeilla, joka on saariryhmällä Indonesian ja Papua-Uuden-Guinean välissä. Tyynellämerellä on saaria, jotka meri on jo hautaamassa alleen.

”Joissain yhteisöissä tiedetään jo, ettei lapsia voida haudata esi-isien maahan. He tietävät joutuvansa pakenemaan ilmastonmuutosta. Olen nähnyt sen omin silmin.”

Alkuperäiskansat haluaisivat tarjota osaamisensa yhteiseen käyttöön, Ohorella kertoo.

”YK:ssa puhutaan kestävästä kehityksestä, esimerkiksi kiertotaloudesta. Me olemme tehneet sitä aikojen alusta, mutta osaamistamme ei arvosteta.”

Sen sijaan alkuperäiskansat nähdään primitiivisinä.

”Meitä ei kunnioiteta. Luullaan, että osaamme vain hakata puita ja tehdä rituaaleja. Silti alkuperäiskansat ovat olleet täällä paljon kauemmin kuin länsimainen sivilisaatio. Olemme tehneet jotain oikein.”

Jo 1980-luvulla alkuperäiskansat toivat YK:n täysistuntokokoukseen viestin: jää sulaa Pohjoisnavalla. Vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin viesti on mennyt perille.

Ilmastoratkaisuja etsittäessä kannattaisi katsoa lähintä alkuperäiskansaa, Ohorella sanoo.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat eri puolilla maailmaa erilaiset. Juuri alkuperäiskansoilla on paikkaan sidottua, ylisukupolvista tietotaitoa.

”Haluamme tuoda maailman valtioille viestin, että meillä on paljon annettavaa. Nyt ongelmia yritetään ratkaista samalla mentaliteetilla, jolla ne on aiheutettu. Se ei voi onnistua.”

Alkuperäiskansojen paviljongilta voi löytää myös erään Suomen delegaation jäsenen. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso on paikalla edistämässä
alkuperäiskansojen yhteisiä tavoitteita ja puhumassa saamelaisten tilanteesta.

Arktinen alue lämpenee kolme kertaa nopeammin kuin muu maailma. Vaikutukset näkyvät selvästi jo nyt, ja siksi ratkaisuja ei ole aikaa odottaa, Juuso sanoo.

”Tarvitsemme välittömiä toimenpiteitä. Olen juuri saanut viestin, että omankin yhteisöni porolaidunmailla lumi on muuttumassa jääksi. Porojen ravinnonsaanti vaikeutuu tai jopa estyy. Edessä voi olla massakuolemia.”

Juuso kuvailee muutoksia: Tuulien suunta on muuttunut, mikä vaikuttaa lumen määrään ja laatuun. Kun ilmasto muuttuu, laidunmaat kärsivät. Tappiovuosia tulee yhä useammin. Toissa vuonna porotaloudelle kertyi tappioita yhteensä 31 miljoonan edestä – mutta kyse ei ole vain taloudesta.

”Yhteisömme elävät symbioosissa porojen kanssa. Kun porolla on asiat hyvin, ihmiselläkin on.”

Saamelaisten vahvuus pohjaa itsenäisyyteen, Juuso kertoo. Aina näihin päiviin saakka saamelaisten elinkeinot ja ruokaturva ovat pysyneet yhteisöjen omissa käsissä. Nyt, ilmaston muuttuessa, omavaraisuus on uhattuna. Kyse ei ole vain porotaloudesta.

”Vesistöjen lämmetessä kalalajit vähentyvät. Jos meiltä loppuisivat lohikalat, se olisi katastrofi.”

Kalastus, poronhoito, käsityöt – nämä ovat saamelaisen kulttuuriytimen kantajia. Jos niiden harjoittaminen vaikeutuu tai jopa tuhoutuu, sillä on suuri vaikutus kieleen ja kulttuuriin, Juuso sanoo.

”Kieli kantaa perinteistä tietojärjestelmäämme. Sen pohjalta me elämme ja löydämme ratkaisuja.”

Ilmastokriisin todellisuudesta kertoo se, että saamelaiset kokevat isoja haasteita jo nyt. Silti sopeutumistoimia ei ole Suomessa vielä edes aloitettu.

”Tämä on raskasta, ja jos tämä tästä vielä pahenee, sopeutumisemme vaatii suuria tukia valtiolta. Pitäisi ymmärtää, että ilmastonmuutos tulee sitä kalliimmaksi, mitä myöhemmin siihen reagoidaan.”

Juuri tässä on alkuperäiskansojen rooli, Juuso uskoo. Näyttää valtaväestölle, millaisia muutoksia maailmassa on tapahtunut.

Kovin hyvin heitä ei tosin ole kuunneltu ennenkään. Jo 1980-luvulla alkuperäis-
kansat toivat YK:n täysistuntokokoukseen viestin: jää sulaa Pohjoisnavalla. Vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin viesti on mennyt perille.

”Tämä kertoo länsimaisen yhteiskunnan välinpitämättömyydestä niitä tarkkoja tietoja kohtaan, joita alkuperäiskansoilla on. Me havaitsemme näitä vaikutuksia vuosikymmeniä ennen valtaväestöä.”

Glasgow’n kokoukseen pakkautuneet odotukset kertovat, että valtaväestö on viimein kuullut viestin.

”Kyse on nyt siitä, pystyvätkö valtiot muuttamaan toimintaansa tarpeeksi nopeasti. Poliittinen tahtotila ei ole vielä herännyt siihen, mitä monet kansat ja erityisesti nuoret ympäri maailmaa vaativat”, Juuso sanoo.

Ylipäänsä YK-järjestelmä on viime vuosikymmeninä murentunut. On unohtunut se historiallinen tarve, miksi kansainvälinen järjestelmä luotiin maailmansotien jälkeen. Juuso itse uskoo, että se on yhä ainoa tapa saada valtiot sitoutumaan ilmastotoimiin globaalisti.

”Saamelaisilla ei ole varaa jäädä odottelemaan tai vain kritisoimaan järjestelmää. Meidän täytyy osallistua neuvotteluihin ja vaatia ratkaisuja.”

Nuoria nostetaan näennäisesti jalustalle. Meitä kuullaan, muttei oikeasti kuunnella.

Tokenismi tarkoittaa sitä, että vähemmistöryhmien edustajia otetaan symbolisesti mukaan yhteisiin toimintoihin – ikään kuin PR-temppuna.

Nuoret kärsivät siitä jatkuvasti, kertoo Suomen nuorten ilmastodelegaatti Maija Kuivalainen.

Kuivalaisella on takanaan kolme intensiivistä viikkoa: hän on ollut järjestämässä nuorten ilmasto- ja luontohuippukokousta ja tullut sieltä suoraan Glasgow’hun.

”Nuoria nostetaan näennäisesti jalustalle. Meitä kuullaan, muttei oikeasti kuunnella.”

Hyvä nuoret, kyllä te ratkaisette nämä asiat! Jopa Suomen ministeritasolta on tullut tällaisia kommentteja, Kuivalainen kertoo.

”Meidän ei pitäisi olla tässä tilanteessa, jossa nuorten täytyy käyttää valtavia määriä vapaa-aikaansa palkattomaan työhön. Käytämme energiaamme siihen, että teemme niiden aikuisten työt, joille maksetaan tästä palkkaa, mutta jotka eivät ole viimeisten vuosikymmenten aikana hoitaneet hommiaan.”

Kuivalainen epäilee, etteivät monet aikuiset enää muista, miltä tuntuu elää eksistentiaalisen kriisin keskellä. Silti moni heistäkin on elänyt ydinsodan uhkan aikaa, samoin Tšernobylin ja otsonikadon.

”Meillä ei ole aikaa odottaa, että nuoret pääsevät päättäviin asemiin. Siksi nuoret täytyy ottaa mukaan ilmastopoliittiseen suunnitteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Me joudumme selviytymään ilmastonmuutoksen seurausten keskellä. Ne, jotka ovat siitä vastuussa, eivät ole silloin enää täällä.”

Keskustelu jatkuu neuvottelualueen kahvilassa. Kuivalainen korostaa olevansa joensuulainen, ihan tavallinen opiskelija. Hän on täällä pakosta.

”Suomen kansalaisena koen vastuuta, myös historiallisesti. Suomi on monilla mittareilla yksi maailman hyväosaisimmista maista.”

Kuivalainen muistuttaa, että suomalaisista 40 prosenttia kuuluu maailman rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin – siis kaikki ne, joilla on yli 30 000 euron vuositulot. Rikkain kymmenen prosenttia aiheuttaa yli puolet maailman päästöistä.

”Tällä kommentilla en halua syyllistää yksilöitä. Yhteiskunnalla pitää olla suurempi vastuu kuin yksilöillä. Suomen täytyy maksaa rahoitusta niille, jotka ovat vähiten vastuussa ja kärsivät ilmastonmuutoksen seurauksista eniten”, Kuivalainen sanoo.

Samalla on hyvä muistaa, ettei kyse ole siitä, että ilmastonmuutos tapahtuisi ”jossain muualla”. Ilmastonmuutos koskettaa myös suomalaisia, ja eriarvoisuus kärjistää vaikutuksia. Suomi ylipäänsä lämpenee muuta maailmaa nopeammin. Siksi tapahtuu monenlaista: kasvillisuusvyöhykkeiden rajat muuttuvat ja eläinlajit ajautuvat yhä pohjoisemmaksi.

Aivan naapurissa, Siperiassa, ympäristö muuttuu nopeasti. Kun Siperian ikirouta sulaa, metaania vapautuu ilmakehään. Maa kirjaimellisesti katoaa ihmisten jalkojen alta – ja silloin ihmisten täytyy lähteä liikkeelle.

”Tämä kaikki tapahtuu täällä ja nyt. Suomi ei ole oma saarekkeensa, vaan kaikki on kytköksissä kaikkeen.”

Samalla pitää nähdä laajempi kuva, Kuivalainen muistuttaa. Lopulta ilmastokriisi on yksi kriisi muiden joukossa. Köyhyys ja luontokato tulevat vain pahenemaan, jos ilmastokriisiin ei puututa.

Kenellä on ilmastoneuvottelujen suurin delegaatio? Fossiilitalouden lobbaajilla, tietysti.

Omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa kokouksessa Kuivalainen on silti ollut tyytyväinen.

”Olen etuoikeutetussa asemassa, sillä olen päässyt mukaan Suomen delegaatioon. Koen, että nuorisodelegaattina olen päässyt vaikuttamaan asioihin ja rakentamaan dialogia nuorten ja päättäjien välille.”

Kaikkien maiden nuoret eivät kuitenkaan ole yhtä hyvässä asemassa. Läheskään kaikilla mailla ei ole nuorisodelegaattia, eikä varsinkaan kehittyvillä mailla ole yleensä varaa ottaa nuoria mukaan.

Kelo Uchendu on yksi harvoista Afrikan maiden nuorisodelegaateista. Nigerialainen Uchendu on huolestunut etenkin siitä, miten vähän ihmisillä on tietoa ilmastokriisistä. Tästä oivalluksesta lähti hänen oma ilmastoaktivisminsa, ja nyt se on tuonut hänet huippukokoukseen asti.

”Ihmisten täytyy oppia ilmastokriisistä – ja kuulla, että siihen on olemassa ratkaisuja. Ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kouluissa, ihan kaikissa oppiaineissa, sillä se leikkaa kaiken läpi.”

Tätä Uchendu toivoo maailman päättäjiltä: ratkaisukeskeistä ilmasto-opetusta kaikille.

Samalla hän ei ole neuvottelujen annista kovinkaan vakuuttunut. Vain nuorilla vaikuttaa olevan riittävästi kunnianhimoa.

”Nuoria ei ole kuultu tarpeeksi. Valtaosa nuorista on täällä vain tarkkailijoina, he eivät pääse mukaan vaikuttamaan neuvotteluihin. He ovat pelkkiä maskotteja.”

Uchendun omassa kotimaassa ilmastokriisi näkyy jo monin tavoin, erityisesti maataloudessa. Sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet, ja kuivat kaudet ovat entistä pidempiä. 80 prosenttia Nigerian ruoasta tulee pienviljelijöiltä, jotka ovat hyvin haavoittuvaisia ilmaston lämmetessä.

Moni tuntuu olevan ilmastokokouksessa vain töissä. En ole nähnyt, että täällä oltaisiin oikeasti hädissään vallitsevasta kriisistä.

Kenellä on ilmastoneuvottelujen suurin delegaatio? Fossiilitalouden lobbaajilla, tietysti. Tästä Uchendu ei ole lainkaan yllättynyt.

”Tämä on länsikeskeinen järjestelmä. Kaikilla mailla on oikeus osallistua, mutta se ei riitä. Lobbaamiseen laitetaan niin isoja rahasummia, että niillä pystytään vaikuttamaan lopputulokseen merkittävästi. Köyhillä mailla ei ole tällaisia rahoja.”

Samalla teollistuneiden maiden näkökulma dominoi kokousta, Uchendu sanoo.

”Meillä pitäisi olla oikeus samaan kehitykseen, jonka länsimaat ovat saavuttaneet. Meillä pitäisi myös olla oikeus kehittyä itse parhaaksi katsomallamme tavalla.”

Uchendu muistuttaa, että teollistuneet maat ovat käyttäneet jo 80 prosenttia globaalista hiilibudjetista. Nigeriasta, jossa yli 40 prosenttia väestöstä elää yhä ilman sähköä, ei tule sormia napsauttamalla vihreän kehityksen keidasta. Tarvitaan rahaa, ja rikkailla mailla on historiallinen vastuu auttaa kehittyviä maita oikeudenmukaisessa siirtymässä, Uchendu sanoo.

Siitä kaikessa lopulta on kyse: rahasta. Juuri kansainvälinen ilmastorahoitus oli yksi niistä tekijöistä, joka venytti ilmastokokouksen vuorokauden verran yliajalle. Lopulta teollistuneet maat eivät halunneet sitoutua ”saastuttaja maksaa” -periaatteeseen.

Ihmisten pitäisi pyrkiä ymmärtämään, miltä tuntuu olla meidän kengissämme ja tulla alas etuoikeutetulta jalustaltaan. Mukavuusvyöhykkeellä ei tapahdu muutosta.

Köyhimpien maiden näkökulmasta Glasgow oli valtava pettymys. Soumya Dutta on paikalla Friends of the Earth India -järjestön kautta. Hänelle tämä on jo 12. ilmastokokous.

”Odotin täältä paljon, sillä tuhoja on ollut nyt myös rikkaissa maissa: Euroopan tulvat, Australian metsäpalot, Kanadan ääretön kuumuus. Ajattelin, että nyt valtiot viimein ymmärtävät, että tilanne on riistäytynyt käsistä ja jotain täytyy tosissaan tehdä.”

Lopulta mikään ei muuttunut, Dutta sanoo.

”Asiat nytkähtivät millin verran parempaan suuntaan, mutta olemme jo kaukana sen pisteen yli, jolloin pienillä parannuksilla voitaisiin enää välttää ilmastokriisi.”

Ilmastokriisi on jo kaikkialla siellä, missä Dutta työskentelee ilmastonmuutoksen seurauksista eniten kärsivien väestöjen parissa. Hän tekee työtä Intiassa, Nepalissa ja Bangladeshissa; kalastajien, slummien asukkaiden, vuori-yhteisöjen ja pienviljelijöiden kanssa.

”Heille ainoa mahdollisuus olisi ollut merkittävä muutos.”

Etelä-Aasia on yksi ilmastonmuutokselle haavoittuvimmista maanosista. Tähän on syynä pitkälti köyhyys. Intian miljardiväestöstä 30 prosenttia elää intialaisen köyhyysrajan, joka on noin puoli dollaria päivässä. Sitten on vielä toiset 30 prosenttia, jota uhkaa välitön nälkä, jos elinkeino katkeaa edes muutamaksi päiväksi.

”Haavoittuvuus riippuu käytettävissä olevista resursseista. Näillä ihmisillä ei ole mitään, kaikki aika ja energian menee selviytymiseen.”

Jo nyt alueella arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia ilmastopakolaisia, erityisesti rannikko-alueilla. Ilmaston lämmetessä syklonien määrä on kasvanut merkittävästi. Ihmiset jäävät kodittomiksi myrskyn tuhojen takia tai siksi, ettei suolaantunut maaperä tuota ravintoa.

”Ihmiset joutuvat jo nyt siirtymään niin usein, etteivät viitsi rakentaa itselleen kunnollisia asumuksia”, Dutta kertoo.

Asiaa ei auta se, että Intian ja Bangladeshin rannikkoalueet ovat yksiä maailman tiheimmin asutuista alueista. On arvioitu, että vuoteen 2050 mennessä 30–40 miljoonaa ihmistä johtuu lähtemään liikkeelle – yksistään Bangladeshista.

”Samalla meillä on yhä kovempaa politiikkaa, rautaa tuodaan rajoille. Pelkään, että ihmisiä tullaan tappamaan.”

Huijatuksi tuleminen. Se on Duttan päällimmäisin tunne, kun ilmastokokous
alkaa olla lopuillaan.

”Samaa peliä pelataan taas. Kansainvälisen ilmastorahoituksen piti olla lahjamuotoista. Silloin se olisi todella tavoittanut heikoimmassa asemassa olevia, mutta nyt se onkin pääasiassa lainoja tai yksityisen sektorin investointeja. Ei se tavoita rahaa eniten tarvitsevia.”

Tarvitaan hyppy mukavuusalueen ulkopuolelle, Dutta uskoo. Neuvottelut, jopa kansalais-yhteiskunnan tapahtumat, ovat olleet pääsääntöisesti länsivetoisia.

”Moni tuntuu olevan ilmastokokouksessa vain töissä. En ole nähnyt, että täällä oltaisiin oikeasti hädissään vallitsevasta kriisistä. Ainakin ihmisten pitäisi pyrkiä ymmärtämään, miltä tuntuu olla meidän kengissämme ja tulla alas etuoikeutetulta jalustaltaan. Mukavuusvyöhykkeellä ei tapahdu muutosta.”

Dutta itse ei usko, että 1,5 asteen tavoite on enää mahdollinen. Seuraavat viisi vuotta ovat kriittiset, hän arvioi.

”Monet palautemekanismit ovat jo alkaneet, ja lisää on tulossa. Osa Amazonin sademetsästä ei enää sido hiiltä vaan tuottaa sitä. Arktiksen sulaminen on luultavasti mennyt jo peruuttamattoman pisteen yli. Meillä on toivoa vain, jos muutamme suuntaamme täysin.”

Dutta uskoo, että on vain yksi keino: kerätä massiivinen joukkovoima. Päättäjille täytyy luoda painetta. Heidän pitää tietää, että maailma katsoo heitä.

”Poliittinen ja taloudellinen eliitti suojelee fossiilitaloutta viimeiseen asti ja niittää sillä rahaa niin pitkään kuin mahdollista. Ihmisten täytyy ymmärtää tämä.”

Toivoa Duttalle on luonut se, miten ilmastokokouksen aikana kadut ovat täyttyneet ihmisistä. Eri ryhmät tulevat yhteen, sillä ilmastonmuutos leikkaa kaiken läpi.

Lopulta tämä tulee olemaan jaettu kärsimys, Dutta sanoo. Ongelma on siinä, että jotkut kärsivät paljon enemmän kuin toiset.

Joukkovoimaa tarvitaan, jotta se, mikä tänään tuntuu mahdottomalta, olisi huomenna mahdollista.

Mitä tästä kaikesta pitäisi siis ajatella: Olivatko neuvottelut pettymys vai menestys? Oras Tynkkynen pyrkii välttämään kahtiajakoa.

”Mitkään ilmastokokoukset eivät ole vain toista, vaan pitää tarkastella eri tekijöitä. Jos odottaa yksittäisen kokouksen johtavan riittäviin päätöksiin, joutuu varmasti pettymään. Jos taas suhteuttaa odotuksia siihen, mikä on realistista, kun lähes kaksisataa valtiota neuvottelee – siihen nähden saatiin hieman odotettua enemmän.”

Glasgow’n kokousta voidaan Tynkkysen mukaan pitää hyvänä askeleena, muttei riittävänä. Yhteisestä agendasta kertoo ainakin se, että keskusteluilmapiiri oli koko kahden viikon ajan rakentava.

”Sellaiset perinteisesti hankalat maat, kuten Saudi-Arabia, Venäjä ja Brasilia, käyttäytyivät jokseenkin rakentavasti, vaikka kriittisiä olivatkin. Ilmassa oli selvästi sovun hakeminen, eikä neuvottelujen sabotoiminen, jota sitäkin on aiempina vuosina nähty.”

Keeping 1,5 alive. Siinä ilmastokokouksen johtoajatus. Mutta mitä se tarkoittaa? Onko ylipäätään enää mahdollista rajata ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen? Tämä on vilkkaasti väitelty aihe, Tynkkynen kertoo.

”Jos päästöjä leikataan tarpeeksi nopeasti, ilmaston kuumeneminen voidaan luonnontieteellisessä mielessä rajoittaa 1,5 asteeseen. Myös teknisesti se on mahdollista, eikä taloudellinen hintalappukaan ole kohtuuton.”

Ongelmana on tietysti politiikka. Pysyminen 1,5 asteen polulla tarkoittaisi sitä, että maailman päästöt pitäisi onnistua puolittamaan tällä vuosikymmenellä. Tämä tarkoittaisi seitsemän prosentin vuotuisia päästövähennyksiä koko maailmassa.

”Näköpiirissä ei ole mitään sellaista realistista polkua, jolla tämä voisi toteutua. Hyvä puoli on se, että politiikkaa on paljon helpompi muuttaa kuin luonnonlakia. Se, mikä on poliittisesti mahdotonta, voi jollain aikajänteellä ollakin mahdollista. Se on nähty historiassa ennenkin, mutta sen eteen pitää tehdä lujasti töitä”, Tynkkynen sanoo.

Glasgow’n kokous jäi siis piinalliseen lopputulemaan: se ei takaa 1,5 asteen polkua, mutta se mahdollistaa sen. Lähivuodet ratkaisevat, onnistutaanko siinä.

Samalla Tynkkynen muistuttaa, että jokaisella asteen murto-osalla on väliä.

”Ei ole mitään sellaista pistettä, jonka jälkeen olisi syytä heittää hanskat tiskiin. Jokainen kuumenemisesta sivallettu murto-osa on kotiin päin, sillä jokainen asteen kymmenys tuo tullessaan yhä kiihtyviä vaikutuksia.”

Voi olla myös kohtuutonta olettaa, että mikään kansainvälinen kokous yksin voisi ratkaista ilmastokriisiä, Tynkkynen huomauttaa. Glasgow’n kokous osoitti, että kansainvälistä yhteistyötä pitää jatkaa. Se tuottaa tuloksia, mutta ei yksinään riittäviä. Vaikuttaa pitää siis kaikkialla, koko ajan.

”Kun ollaan kriisissä, silloin täytyy ottaa kaikki mahdolliset työkalut käyttöön. Ei sodissakaan ruveta miettimään, kannattaako jotain tehdä, koska hinta on liian kova tai merkitys liian vähäpätöinen. Tehdään kaikki voitava.”

Niin. Kriisissä. Yksi ongelma on Tynkkysen mukaan siinä, ettei todellista kriisitietoisuutta vieläkään ole.

”Jos suhtautuisimme ilmastokriisiin sellaisena kriisinä kuin se on, politiikkamme näyttäisi täysin toisenlaiselta.”

Kriisissä ei ole kysymys optimismista tai pessimismistä, Tynkkynen sanoo. Toivo syntyy vain teoista.

”Jokainen voi omalla toiminnallaan ja omilla valinnoillaan luoda aihetta toivoon. Emme olisi tässä pisteessä ilman kansalaistoimintaa. On selvää, että Glasgow’sta saatiin näinkin hyvät tulokset vain siksi, että erityisesti nuoret ovat luoneet painetta päättäjiin.”

Joukkovoimaa tarvitaan, jotta se, mikä tänään tuntuu mahdottomalta, olisi huomenna mahdollista.