Kun esitämme Maailman Kuvalehden ihka ensimmäisen aidon tyhmän kysymyksen toimittaja Wali Hashille, hän vastaa kertomalla oman uskomattoman tarinansa. Hän kasvoi Somaliassa niin köyhässä perheessä, että joutui elämään kadulla ja työskentelemään kengänkiillottajana.
”Minulla oli joskus niin nälkä, että tärisin.”
Hän sanoo muistavansa edelleen mitä ajatteli tuolloin.
”Olin todella onnellinen, vaikka minulla oli välillä nälkä. Luulin, että se kuuluu asiaan ja huomenna on taas paremmin. Arvostin elämää ja arvostin sitä, että saan ruokaa.”
Hashi koki lapsena olevansa mieleltään rikas, vaikka ulkoiset olosuhteet olivatkin niukat.
”Ajattelen varmaan kuten monet afrikkalaiset, että köyhyys ei ole sitä, kuinka paljon rahaa sinulla on. Nykymaailmassa olemme kaikki köyhiä korona-epidemian edessä.”
Afrikka nähdään kriisien kautta – ja myös länsimaisen katseen läpi.
Afrikassa on ollut suurta talouskasvua aina koronaan saakka. Maanosassa elää 350 miljoonaa keskiluokkaista ihmistä. Hashin mukaan mielikuvaa köyhästä Afrikasta luodaan edelleen, eivätkä jutut keskiluokasta kiinnosta suomalaisia mediataloja.
”En ole ikinä nähnyt toimittajaa, joka lähtee juttumatkalle tekemään juttua siitä, kuinka Afrikka on rikas ja mikä siellä on positiivista. Aina kun tehdään juttu, siihen kytketään sotaa, poliittinen kriisi, kuivuus, nälänhätä”, Hashi sanoo.
Toimittaja Liselott Lindström on asunut Kenian pääkaupungissa Nairobissa kolme vuotta, ja jakaa Hashin kokemuksen siitä, että Afrikka nähdään kriisien kautta – ja myös länsimaisen katseen läpi.
Lindströmin mukaan esimerkiksi Nenäpäivä-keskustelu kiteytti, miksi asiat nähdään näin.
”Pääosassa on suomalainen, joka kärsii, kun afrikkalaiset kärsii. Katsotaan kaikkea omien linssien läpi sen sijaan että pyrittäisiin puhumaan paikallisten kanssa. Ongelma on se, että Afrikka ei ehkä kiinnosta yhtä paljon Euroopassa ja Suomessa, kuten esimerkiksi Yhdysvallat tai jopa Aasia. Silloin kun Afrikka on breaking news, se on usein jotain katastrofaalista.”
Hän muistuttaa, että Afrikassa kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on valtava: on äärimmäistä rikkautta ja äärimmäistä köyhyyttä.
Ne ovat aina todellisia ökyautoja, isoja citymaastureita.
Köyhin paikka, jonka Lindström on nähnyt, oli Somalian Baidoassa, jota halitsee äärijärjestö al-Shabab. Alueella on paljon maansisäisten pakolaisten leirejä ja seutu kärsii ilmastonmuutoksesta, tulvista ja kuivuudesta.
”Heillä ei ollut yhtään mitään ja asuivat telttahökkeleissä. Ympäristökin on todella kuivaa ja hiekkaista. Se oli ehkä rajuin kohtaaminen äärimmäisen köyhyyden kanssa.”
Nairobissasen sijaan näkee todella paljon rikkautta. On aidattuja asuinalueita, kalliita erikoisliikkeitä ja ravintoloita. Lindströmin silmään on pistänyt erityisesti sisällissodasta toipuvan köyhän naapurimaan Etelä-Sudanin eliitin autot Nairobin kaduille.
”Ne ovat aina todellisia ökyautoja, isoja citymaastureita. Siinäkin huomaa, että joku sodasta Etelä-Sudanissakin hyötyy, kun pystyvät elämään Nairobissa luksuselämää.”
Mä en tiedä Tansaniasta mitään. Oletetaan että kun olen afrikkalainen, kaikki on samaa.
Kumpikin toimittaja on törmännyt usein siihen, että kaikki Afrikan maat niputetaan yhteen.
”Jotkut ovat jopa kysyneet: puhutko sinä afrikkaa? Tai toimittajakollega soittaa, ja kysyy että haluaisi tehdä jutun Tansaniasta ja pyytää vinkkejä, mikä on mun kulttuuri. Mä en tiedä Tansaniasta mitään. Oletetaan että kun olen afrikkalainen, kaikki on samaa”, Hashi toteaa.
Lindström on viime aikoina törmännyt päinvastaiseen ilmiöön. ”On ehkä vähän trendi, että tietoisissa piireissä kauhistellaan, että miten ulkoministeriöllä voi olla Afrikka-strategia. Semmoisessa kontekstissa on mun mielestä ihan ok puhua Afrikasta kokonaisuutena.”
