Kun katselen Dhauladarin vuoriston lumipeitteisiä vuoria, jotka kuuluvat Himalajan alempiin vuorijonoihin, hämmästyn niiden kauneudesta. Ihmettelen sitä, miten erilaiselta jokainen huippu näyttää – ikään kuin kullakin huipulla ja kukkulalla olisi erilainen tarina kerrottavanaan.
Ei ole yllättävää, että Himalajan alueella elävillä kansoilla on ollut hyvin animistinen näkemys maailmasta. Jokainen joki, järvi ja vuori on näyttäytynyt heille jumaluutena tai suojelijana, johon voi samaistua tai jota voi lepyttää. Henkisyydelle avoimena ihmisenä saatoin kokea tuon tunteen: minut otettiin Himalajalla vastaan – ei ainoastaan ihmisten – vaan maan kautta.
Monet ihmiset kertovat tuntevansa jonkinlaista ”energiaa” tietyissä paikoissa. En ole itse koskaan kokenut sellaista. Istuessani korkean vuoren huipulla Himalajalla pystyin kuitenkin aistimaan yhteyden tunteen. Ilman ohetessa, aika tuntuu hidastuvan. Mieli avartuu ja tietoisuus laajenee, täyttyy selkeydestä. En ole kokenut sitä missään muualla.
Ymmärrän, miksi ihmiset antavat näille paikoille merkityksiä ja jopa personoivat niitä. Vaikka vuoret näyttävät täysin liikkumattomilta, ne muuttuvat jatkuvasti. Ne muuttuvat valon erilaisen laadun myötä vuorokauden mittaan ja eri vuodenaikoina.
Ne muuttuvat vehreästä karkean ruskeaksi monsuunin loppuessa ja talven tullessa. Yksi tällaiseen paikkaan tutustumisen suurista eduista on se, että pääsee todistamaan näitä muutoksia ja ihailemaan niitä.
Kaikki vuorten ominaisuudet: muoto, korkeus, väri ja kasvillisuus antavat niille oman luonteensa. Niiden kauneutta voi arastella, kuten niiden voimaakin. Niiden pehmeät linjat voivat vetää puoleensa, terävät reunat aiheuttaa pelkoa. Riippumatta siitä, miltä ne näyttävät, Himalajaksi kutsutussa vuoristoketjussa on varmasti jotain erityistä.
Vuoriston nimi tulee sanskritin kielestä himá (lumi) ja alaya (astia). Jos minulta kysyttäisiin, kutsuisin vuoria taikuuden astiaksi.
Vuorten läheisyydessä elävät ihmiset ovat heijastaneet vuoriin itsensä, toiveensa, pelkonsa ja unelmansa.
Vaikka en itse olekaan mikään superkokenut matkaaja, minulla oli onni päästä useammalle reissulle vuoriston eri osiin. Sain kokea omakohtaisesti paitsi alueen kauneuden myös sen vaikeudet ja haasteet.
Tärkeintä reissuillani olivat kuitenkin ihmiset. Jokainen ihminen, jonka tapasin matkallani, kaikkein syrjäisimmässäkin kylässä, oli mieleenpainuva. Alueen ihmiset ovat hyvin sitkeitä. Heidän on selvittävä 3000–4500 metrin korkeudella merenpinnasta, mikä on erityisen vaativaa talvella.
Kylmyydestä huolimatta ihmisillä on sydämessään lämpöä, mikä tekee heistä helposti lähestyttäviä, myötätuntoisia ja ystävällisiä. He avasivat kotinsa ovet meille tuntemattomille, antoivat majapaikan, jakoivat ruokansa, kohtelivat meitä kuin sukulaisiaan.
Vuoret ovat kenties niin eläviä Himalajalla siksi, että niissä sanotaan asuvan muinaisia henkiä. Vuorten läheisyydessä elävät ihmiset ovat heijastaneet vuoriin itsensä, toiveensa, pelkonsa ja unelmansa.
Vuodenajat, tuuli, aurinko, sateet ja lumi ovat muovanneet ja kuluttaneet niitä.
Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä kaikkea. Tämä on koettava.
Felipe Zabala syntyi 2558 metrin korkeudessa bolivialaisessa Cochabamban kaupungissa. Andien keskellä kasvaneena hän sanoo aina tunteneensa vetoa vuoriin ja luontoon. Kiinnostus tiibetinbuddhalaisuuden harjoittamiseen vei hänet viisi vuotta sitten Pohjois-Intiaan Himalajan vuoristoon, jossa hän on asunut ja työskennellyt siitä lähtien.