Minulla on työpöydälläni lasipurkki täynnä rahaa. Rahat ovat matkamuistoja menneiltä reissuilta. Minulla ei ole ollut tapana tuoda ulkomailta isommin tavaraa nurkkiin pyörimään. Lompakkoon jääneet vaihtorahat olen kuitenkin taltioinut purkkiin. On Japanin jenejä, Omanin rialeja, Costa Rican colóneita ja monia muita.
Käteisraha on pieni ikkuna vieraan maan yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Se, mitä henkilöitä, rakennuksia tai maisemia seteleihin ja kolikoihin painetaan, on merkittävä arvovalinta. Tyypillisesti rahoissa komeilevat valtionjohtajat, taiteilijat ja tieteilijät – ja selvä enemmistö heistä on miehiä.
Esimerkiksi Yhdysvaltojen dollareissa esiintyy varhaisten presidenttien ja maan ”perustajaisien” all male panel. Jo pitkään on suunnitteilla ollut muutos, jossa 20 dollarin seteliin tulisi afroamerikkalaisen orjuuden vastustajan Harriet Tubmanin kuva. Presidentti Joe Biden lupasi virkakautensa alussa vauhdittaa uuden setelin käyttöönottoa.
Myös muualla maailmassa setelien naamagalleriaa on viime vuosikymmeninä päivitetty moniarvoisempaan suuntaan. Perinteisten suurmiesten rinnalle on nostettu ruohonjuuritason sankareita.
Esimerkiksi Kanadassa julkaistiin vuonna 2018 uusi 10 dollarin seteli, jossa esiintyy rotuerottelua vastustanut musta liikenainen Viola Desmond. Boliviassa koko setelisarja uudistettiin vuosina 2018–2019, ja uusissa seteleissä on kuvattu useita Bolivian alkuperäiskansojen edustajia.
Australiassa maan aboriginaaliväestö huomioitiin jo vuonna 1995, jolloin 50 dollarin seteliin nostettiin kirjailija-keksijä David Unaipon.
Eritrean nakfa on kiinnostava tapaus. Seteleissä on kyllä kasvokuvia, mutta ne eivät esitä merkkihenkilöitä vaan ”taviksia”.
Setelien naamagalleriaa on päivitetty moniarvoisempaan suuntaan.
Monessa maassa suuntana on ollut luopua kokonaan muotokuvista. Tutuin esimerkki tästä on tietysti euro. Lähes 20 maan yhteiseen rahaan olisi mahdotonta löytää riittävän yleiseurooppalaisia henkilöitä, joten seteleissä kuvatut portit ja sillat ovat geneerisiä esimerkkejä eri aikakausien arkkitehtonisista tyyleistä. Rakennuksia ja monumentteja on lukuisten muidenkin maiden seteleissä.
Toinen suosittu ratkaisu on hakea kuva-aiheet luonnosta. Karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että eläimet ja maisemat ovat erityisen suosittuja trooppisilla leveysasteilla sijaitsevissa valtioissa. Pohjoisen poikkeuksen sääntöön tekee Tanskaan kuuluva Färsaaret, jossa on omat setelinsä. Olen nähnyt Färsaarten kruunuja vain kuvissa, mutta ne ovat niin kauniita, että yksin niiden vuoksi tekisi mieli matkustaa sinne.
Eipä silti, myös rakennukset ja maisemat voivat olla erittäin poliittisia aiheita. Venäjällä julkaistiin vuonna 2017 uusi 200 ruplan seteli, jonka kuva-aiheet ovat Krimin niemimaalta. Venäjä miehitti Ukrainalle kuuluvan Krimin vuonna 2014. Ukrainan keskuspankki on kieltänyt maan rahalaitoksia käsittelemästä näitä seteleitä.
Saudi-Arabian syksyllä 2020 julkaisema 20 rialin seteli puolestaan synnytti pienen diplomaattisen kiistan Intian kanssa. Setelin kääntöpuolen maailmankartassa kiistelty Kashmirin alue oli eroteltu rajoin ikään kuin itsenäiseksi valtioksi.
Joku saattaa kysyä, mitä väliä setelien kuva-aiheilla enää on 2020-luvulla. Käteisrahan käyttö on hiipunut jo pitkään. Ennen koronapandemiaa vain kymmenen prosenttia suomalaisista käytti käteistä pääasiallisena maksuvälineenään, ja pandemia on vähentänyt käteisen käyttöä entisestään.
Suomi ei tosin tässäkään asiassa edusta mitään globaalia normaalia. Euroopan keskuspankin tilastojen mukaan missään muussa euroalueen maassa ihmiset eivät suosi korttimaksamista niin paljon kuin Suomessa. Käteisen käyttö on Suomessa toiseksi vähäisintä Hollannin jälkeen.
Korttien ja kännyköiden suosiminen istuu hyvin suomalaisten insinöörimäiseen kansanluonteeseen. Se on käytännöllistä ja järkevää, ja se hankaloittaa veronkiertoa ja rahanpesua.
Samalla se on kovin, kovin sielutonta.
Spekulointi on aina virkistävää: jos Suomi palaisi omaan valuuttaan, keiden kuvia nostaisimme uusiin markkoihimme?
Käteisen puolesta voi vedota monin järkiperustein. Se auttaa ihmisiä hahmottamaan paremmin rahasummia ja kenties huolehtimaan omasta taloudestaan. Etenkin lasten on helpompi oppia rahan arvo, jos he voivat käyttää fyysistä rahaa.
Minulle käteisen tärkein arvo on silti tunnearvo. Tunnustan olevani materialisti. Tykkään vinyylilevyistä enemmän kuin Spotifystä, luen kirjat ja lehdet mieluiten paperille painettuina ja lähetän aina toisinaan (mutta aivan liian harvoin) ihan perinteisiä kirjeitä. Samasta syystä fanitan käteistä.
Myönnettäköön: minäkin maksan nykyään ruokakaupassa lähes aina kortilla. Yritän silti edes toisinaan ylläpitää omaa yhden hengen kapinaani jatkuvasti etenevää digityranniaa vastaan. Jos joskus eksyn esimerkiksi kahvilaan, jossa ei hyväksytä käteistä, käännyn kannoillani moisesta turmeluksen tyyssijasta.
Ja kuten edellä kirjoitin: käteisraha on ikkuna yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Setelit ovat tärkeitä symbolisia arvovalintoja siinä missä patsaatkin. Niistä voidaan kiistellä, niitä voidaan kritisoida ja tarvittaessa ne voidaan korvata uusilla – mutta jos niistä luovutaan kokonaan, menetämme yhden jaetun foorumin, jonka äärellä käydä keskustelua.
Osa minusta toivoo, että euroalue hajoaisi, jotta saisimme Eurooppaan taas kansallisten valuuttojen kauniin kirjon. Miten kauniita olivatkaan Latvian latit, miten kiehtovia Hollannin guldenit lähes abstrakteine kuvineen!
Spekulointi on aina virkistävää: jos Suomi palaisi omaan valuuttaan, keiden kuvia nostaisimme uusiin markkoihimme?