Millaista olisi elää maassa, jossa kadulla ihmiset paitsi tuijottaisivat halveksivasti siniseksi värjättyä hiuspehkoasi, poliisi voisi pidättää sinut samaisesta syystä?
Tosi vaikeahan sitä on kuvitella.
Tätä mietin lukiessani tässä lehdessä olevaa Aude Osnowyczin kuvareportaasia valkovenäläisistä nuorista. Tuhannet nuoret ovat kyllästyneet yksinvaltiaan ottein maata hallitsevan Aleksander Lukashenkon ahdasmielisyyteen ja vapauden rajoittamiseen. He ovat löytäneet vapaamman tavan olla ja elää Puolasta.
Euroopassa, ihan lähellä Suomea, valtio puuttuu ulkonäköösi, jos se ei vastaa sitä kuvaa, jota presidentti haluaa maastaan ulospäin välittää.
Täysin absurdia.
Vapaassa Suomessa kasvaneena olen nyt koronapandemian aikana joutunut tuntemaan Suomen valtion voiman ensimmäistä kertaa elämässäni. Minä saan edelleen olla minä, mutta liikkumis- ja kokoontumisvapauttani on rajoitettu, tapaani olla ja elää on valtion taholta kajottu. Näin on tapahtunut tietenkin kaikkien valtioiden kohdalla, samasta syystä.
Demokratian ja kansanvallan rapautuminen on tällä hetkellä uhka yhä useammassa maailman maassa.
Mutta tätä kansalaisten rajoittamista tapahtuu monessa maassa koko ajan. Siksi ajattelenkin, että moni suomalainen voi tämän kokemuksen kautta ymmärtää paremmin niitä yhteiskuntia, joissa hallintokoneisto kaiken aikaa kontrolloi, määräilee ja sortaa kansalaisiaan.
Poikkeus- ja sulkutila ovat sen tyyppisiä rajoittamistoimenpiteitä, johon me suomalaiset emme ole tottuneet, mutta jotka ovat miljoonille ihmisille hyvinkin arkisia toimintamalleja.
Myös yleisen turvallisuuden nimissä tehtävästä rajoittamisesta seuraa helposti monenlaisia kielteisiä reaktioita: eriarvoisuuden kokemusta, nöyryytetyksi tulemisen ja alentamisen tunnetta. Ahtaalle ajetut ihmiset herkistyvät hierarkialle ja valtaa pitävien voimalle. On vain toteltava, koska niin määrätään. Eihän se ole mitään demokratiaa! Näin toimitaan diktatuureissa ja autoritaarisissa järjestelmissä.
Koronapandemian on sanottu toisaalta lisäävän ihmisten empatiaa toisiaan kohtaan, mutta samaan aikaan tapahtuu myös erkaantumista. Hankalat olot yhdistävät tiettyyn pisteeseen asti, mutta jossain vaiheessa ”samassa veneessä olemisen” -tunnetta alkaa nakertaa se, etteivät kaikki ole tämänkään tilanteen edessä lopulta samanarvoisia – eivät Suomen eivätkä maailman mittakaavassa.
Itse toivon tämän kokemuksen herättävän meidät sisäistämään sen, miten suuressa vapaudessa Suomessa normioloissa elämme, ja miten tärkeää siitä on pitää kiinni.
Demokratian ja kansanvallan rapautuminen on tällä hetkellä uhka yhä useammassa maailman maassa. Mikään maailman kolkka ei ole turvassa tältä kehitykseltä. Jos kansalaisia ajetaan toisiaan vastaan, demokraattisen järjestelmän ulkopuolelta tulevien johtajien on helppo ottaa valtikka käteensä.
Jokainen voi omalta osaltaan kantaa kortensa kekoon vastakkainasettelun välttämiseksi.