”Ahtaus on palestiinalaisleireissä yleinen, kaikkialla jaettu ärsytyksen aihe”, sanoo antropologi Tiina Järvi.
Hänen tammikuussa julkaistussa sosiaaliantropologian väitöskirjassaan kerrotaan, millaista Lähi-idän palestiinalaispakolaisten leireillä asuminen on ja miten leirit asuinympäristöinä vaikuttavat ihmisten tulevaisuuden haaveisiin.
Järvi haastatteli palestiinalaispakolaisia vuosina 2015 ja 2016 kolmella alueella: Jordaniassa, Libanonissa ja Länsirannalla. Hän asui kahdella pakolaisleirillä myös itse.
Toisinaan väitöskirjasta löytyvät tarinat ahtaudesta ovat traagisia. El Bussin leirissä eteläisessä Libanonissa erästä miestä ammuttiin. Ampuja oli naapuri. Syy oli se, että mies aikoi rakentaa asunnon, joka olisi estänyt auringonvalon pääsyn naapurin kotiin.
Ampuminen oli poikkeuksellinen tapaus. Ihmisten turhautuminen siihen, että omia asuinoloja ei leireissä juuri voi parantaa, on kuitenkin yleistä. Eräs El Bussin leiriin kyllästynyt mies kertoi Järvelle aikeistaan myydä asunto ja lähteä Libanonista. Asunto piti kaupata halvalla, koska monella oli sama suunnitelma.
,
,
Kotona pakolaisleirissä
Moni palestiinalaispakolaisten leireistä on ollut olemassa yli 70 vuotta. YK:n palestiinalaispakolaisten järjestö UNRWA avasi leirejä, kun lähes 800 000 palestiinalaista pakeni Israelin valtion perustamista naapurimaihin sekä Länsirannalle ja Gazaan vuonna 1948.
Taustalla oli Euroopassa syntynyt sionistinen liike, jonka tavoitteena oli juutalaisvaltion perustaminen Lähi-itään. Palestiinan aluetta hallitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia, joka tuki sionistista liikettä ja sen tavoitteita. Britannian luovuttua mandaatistaan YK yritti jakaa alueen Israelin ja palestiinalaisten kesken, tuloksetta. Seurauksena oli konflikti.
Vuosikymmenien aikana palestiinalaisleireistä on tullut urbaaneja lähiöitä. Koska pakolaisstatus periytyy, palestiinalaispakolaisia on UNRWA:n mukaan nykyään yli kuusi miljoonaa (2019). Virallisissa leireissä heistä asuu keskimäärin 28 prosenttia.
Järvi asui Libanonissa tutkimusta tehdessään palestiinalaisperheessä ja pääsi osaksi perheen arkea. Koti oli epävirallisessa palestiinalaisleirissä. Epäviralliset leirit ovat alueita, joihin on kerääntynyt palestiinalaisia virallisten leirien käytyä liian ahtaiksi.
UNRWA:n leirit ovat kuormittuneet entisestään Syyrian sodan takia, kun Jordaniaan ja Libanoniin on tullut lisää pakolaisia. Olosuhteet Libanonin leireissä, olipa leiri virallinen tai ei, ovat haastavia.
”Silti perheiden arkeen kuuluvat tavalliset asiat, kuten lastenhoito ja ruoanlaitto”, Järvi kertoo.
,
,
Työttömyys piinaa eniten
Libanonissa palestiinalaisleirien rakennukset ovat usein kiinni kaupunkien muussa asutuksessa. Muutoin leirit ovat yhteiskunnasta irrallisia alueita. Niissä ei ole valtion palveluja, eivätkä libanonilaiset yleensä käy leireissä. Osaan leireistä mennäkseen Järven piti hakea lupa.
Järvi kertoo, että Libanonissa palestiinalaisille yhteistä on kansalaisuudettomuus. Se vaikeuttaa arkea etenkin niin, että töiden löytäminen on hyvin vaikeaa. Suuri osa ammateista on palestiinalaisilta kiellettyjä.
”Työ määrittää elämää. Jos työtä ei ole, se heijastuu kaikkeen muuhun.”
Pakolaisleireissä asuvat ihmiset murehtivat ahtauden lisäksi kotiensa huonoa kuntoa. Rakennukset ovat heikkoja, asunnot kylmiä ja kosteita. Kun kotiin tarvitaan lisää tilaa, rakennetaan ylöspäin. Muualla tilaa ei ole.
Pakolaisten heikko asema Libanonissa tuli esille paitsi haastatteluissa, myös arkisissa keskusteluissa. Järvenkin isäntäperheessä pohdittiin, pitäisikö lapsia auttaa lähtemään Libanonista.
Sinnittelyä miehityksen alla
Väitöskirjan toinen kohdealue oli Palestiinalaisalueeseen kuuluva Länsiranta, jossa Järvi kävi ensimmäisen kerran vuonna 2008. Hän oli 19-vuotias ja kiinnostui palestiinalaisten tilanteesta pysyvästi.
Länsirannan palestiinalaisille, paikallisille ja pakolaisille, yhteistä on Israelin miehityksen alla eläminen.
”Miehitys vaikuttaa arjessa kaikkeen.”
Liikkuminen paikasta toiseen on valvonnan takia fyysisesti hidasta ja henkisesti pelottavaa, vaikka etäisyydet ovat lyhyitä. Pakolaisleirien sijainnilla on vaikutusta niiden ilmapiiriin. Arroub-leirin alue eteläisellä Länsirannalla on Israelin hallinnassa. Sotilaita käy leirissä usein öisin, ja he pidättävät asukkaita. Samassa leirissä pitää pelätä, että alueelle rakennetaan siirtokunnista Israeliin vievä tie, jolloin palestiinalaisten elintila pienenisi edelleen.
Järvi asui Länsirannalla Dheishan leirillä Betlehemissä. Leiri on korkeiden rakennusten sokkelo, jossa uusi kulkija eksyy helposti. Israel säätelee esimerkiksi sähkön ja veden saantia.
”Ihmisistä tuntuu, ettei elämä ole omassa hallinnassa. Silti arki, johon kuuluu perhe ja ystävät, jatkuu”, Järvi kuvailee.
Kansalaisia ja pakolaisia
Järven väitöskirjan kolmannessa kohdemaassa, Jordaniassa, palestiinalaisten asema on moninainen. Palestiinalaiset, jotka tulivat maahan vuonna 1948, saivat Jordanian kansalaisuuden. Niinpä leirit ovat kiinteästi osa yhteiskuntaa. Niissä on valtion palveluja, kuten kouluja, ja ne ovat mukana julkisen liikenteen verkostossa.
Palestiinalaispakolaisia tuli Jordaniaan myös kuuden päivän sodan seurauksena vuonna 1967. Länsiranta oli sodan alkaessa Jordanian miehittämä, joten sieltä tulleilla on maan kansalaisuus. Gazasta vuonna 1967 tulleilla taas ei ole kansalaisuutta. Heidän asemansa vastaa Järven mukaan palestiinalaispakolaisten asemaa Libanonissa.
Jordanian yksityisellä sektorilla työskentelee paljon palestiinalaisia. Monien taloudellinen asema on hyvä. Leirit ovat lähinnä heikosti toimeentulevien asuinpaikkoja. Jordaniassa asuinalue voi leimata ihmistä, ei niinkään palestiinalaisuus.
”Saatetaan ajatella, että pakolaisleirissä asuva ihminen ei ole yhtä osaava kuin joku muu. Hänelle ei tarjota mahdollisuutta esimerkiksi työnhaussa”, Järvi kertoo.
,
,
Paluu vapauteen
Tutkimusta tehdessään Tiina Järvi kuuli sekä poliittisia kannanottoja että arkisia toiveita. Palestiinalaisten tulevaisuuden toiveet ovat usein tavallisia: halutaan löytää töitä ja perustaa perhe.
”Asema eri maissa luo näille toiveille omat ulottuvuutensa. Se, mitä mahdollisuuksia ja rajoituksia elämään liittyy, on pakko huomioida koko ajan”, Järvi kertoo
Erityisesti Libanonista suuri osa palestiinalaisista haluaisi lähteä pois. Järven kenttätyön aikaisen isäntäperheen lapsista yksi on muuttanut Saksaan. Jotkut taas asuvat leirissä, vaikka voisivat muuttaa muualle. Silloin syynä voivat olla esimerkiksi perhe ja ystävät.
Palestiinalaiset puhuvat myös usein paluusta synnyinseuduilleen. Joillekin leireissä asuminen on poliittinen kannanotto. Ajatellaan, että palestiinalaispakolaisten kuuluu asua leireissä ja sitä kautta ylläpitää vaatimusta historialliseen Palestiinaan, nykyisen Israelin alueelle, paluusta. Henkilökohtaista tulevaisuuttaan he kuitenkin rakentavat muunlaisin tavoittein.
”Palestiinaan paluun varaan ei voi rakentaa elämää. Se ei näyttäydy ratkaisuna arjen haasteisiin”, Järvi sanoo.
Osa haastatelluista ajattelee, että paluun vaatimusta voi ajaa paremmin muualla kuin leireissä. Paikassa, jossa arjen pyörittäminen ei vie kaikkia voimia.
Länsirannalla Järvi tapasi myös nuoria aikuisia, jotka ovat alkaneet ajatella paluusta uudella tavalla. Heille paluu ei välttämättä tarkoittaisi konkreettista paluuta palestiinalaiskyliin, vaan oikeuksien saamista ja miehityksestä vapaata elämää.
Se, että Israel purkaisi miehityksen Länsirannalta, vaatisi Järven mukaan sitä, että kansainvälinen yhteisö painostaisi Israelia siihen yhteisvoimin.
”Suomi ja muut Euroopan maat eivät ole tilanteesta ulkopuolisia. Jos Israelia ei kohdella miehittäjävaltiona ja aseteta vastuuseen, vaan sen kanssa esimerkiksi käydään kauppaa kuin normaalin valtion kanssa, ollaan mukana mahdollistamassa miehityksen jatkaminen”, hän sanoo.